Artikkeli

 

Talviset Alpit odottavat hiihtäjiä. Auto on saatu Saksaan ja ei muuta kuin kaasu pohjaan. Tuhannen kilometrin matka Itävaltaan, Sveitsiin, Ranskaan tai Italiaan sujuu vapailla nopeuksilla reilussa puolessa päivässä ja mahdollistaa vielä rinteeseen menonkin saman päivän aikana. Ja tietysti korkealle – mieluusti yli 3 500 metriin.

 

Matkapäivän Ilta kuluu viihteen merkeissä ja seuraavan aamun tavallista heikompi olo menee helposti riehakkaiden iltatoimien tiliin. Sitä se ei kuitenkaan välttämättä ole, sillä liika kiire on altistanut vuoristotaudille, joka ei ole leikin asia. Elimistö olisi mieluusti tottunut tovin pidempään korkeaan ilmanalaan.

 

Meidät ihmiset voidaan hyvin karkeasti luokitella kahteen ryhmään: metsästäjiin ja maanviljelijöihin. Ensin mainitut hakevat riistaa aina uusista kohteista. Toiset pysyvät mielellään paikallaan ja tyytyvät tarjolla olevaan ravintoon.

 

Parantuneet ja nykyisellään varsin edulliset matkustusyhteydet mahdollistavat ”metsästäjille” yhä upeampia seikkailuja ja monille tulee polte päästä katsastamaan Tellusta niin läheltä kattoa kun se on mahdollista. Esimerkiksi Colorado, Meksiko ja vaikka Kilimanjaro tarjoavat lähes huomaamatta nopean ja helpon tavan kivuta aikamoisiin korkeuksiin ja altistua vuoristotautiin, keuhko- tai aivo-ödeemaan tai muihin terveysriskeihin. Usein pakettimatkat korkealle ovatkin liian lyhyitä.

 

”Esimerkiksi Nepalissa tilanne on toinen, koska kulkureitit eivät mahdollista kovin nopeaa nousua lyhyessä ajassa. Elimistölle tulisikin antaa aikaa sopeutua ja keuhkoille tuulettua ennen kovaa rasitusta”, sanoo kokenut kiipeilijä ja lääkäri Heikki Karinen.

 

Hän sanoo, että kun polte korkealle kapuamiseen tulee, pitää vain ottaa selvää perusasioista. ”Kyllä kai moottoripyörää kokeiltaessa ensin selvitetään missä on kaasu ja jarru, sekä miten hallintalaitteet toimivat.” Sen vaikeammasta ei ole kysymys – lähes maalaisjärjestä.

 

Vielä alle 3 000 metrissä vaeltaminen ei sellaisenaan vaadi kovin kummoisia fyysisiä ominaisuuksia. Heikki Karinen sanoo, että jos pystyy hengästymättä nousemaan kerrostalon kolmanteen kerrokseen, on mahdollista suunnitella rauhallista vaeltamista vaikkapa Alpeilla.

 

Yleisohje vuoristossa liikkumiseen on, ettei ole syytä nousta ylöspäin, jos elimistö pistää vastaan ja oireilee. Muistissa on oltava, että nouseminen kuluttaa paljon energiaa sekä nestettä ja hyvä kumppani kyselee myös kanssavaeltajien tuntemuksia tasaisin välein.

 

Oikein toimien vuoristo voi tarjota unohtumattomia kokemuksia ja näkymiä, mutta sairaana kapuamisen seurauksena koko Kilimanjaro voi kadota muistista ja ainoa mikä jää mieleen on päänsärky ja pahoinvointi.

 

Kannattaako niiden saamiseen kuluttaa aikaa tai varoja ja kuinkahan moni huippu-urheilija on pilannut koko harjoittelujakson työn toimimalla liian innokkaasti korkean paikan leirillä?