Lähemmäs avaruutta

Tehtävät: Sokkorakentaminen bunkkerissa, MARS-mönkijän ohjaaminen kalliolla

 

Raportti: Hyvin nukutun yön jälkeen saimme kunnon yhteistoimintatestejä. Ensin Jukka, Kimmo ja minä jouduimme neopreenihuppu silmillä bunkkeriin rakentamaan outoja esineitä. Ville ja Tom ohjasivat meitä esineiden kuvien ja kuvaamamme videokuvan välityksellä. Aluksi homma tuntui hankalalta, koska ensimmäinen esine oli aika iso bunkkerissa pyöriteltäväksi. Ymmärsimme kuitenkin helposti, millainen esine oli kyseessä. Ongelmaksi muodostuivat pienet yksityiskohdat, kuten hiekan joutuminen metalliliitosten väliin ja pienten kiinnityslenkkien leviäminen bunkkerin hiekkapohjalle kadoksiin.

 

Toinen esine vaikutti hankalammalta, koska ohjausryhmällä oli vain viitteellinen kuva esineestä. Esineen kokoaminen oli kuitenkin helpompaa, kun vihdoin keksimme millainen se on. Videokameran hallinta sokkona oli oma taiteenlajinsa, koska ” näytä ylöspäin” johti katon kuvaamiseen tai kameran laskeminen hetkeksi vierelle saattoi johtaa kameran hukkaamiseen hetkeksi. Lopuksi meille paljastettiin, että yli tunnin ajan kasaamamme esineet olivat valaistustavaroita, jotka ammattimies kokoaa noin kolmessa minuutissa. Ja sokea ammattimies minuutissa…

 

Kauko-ohjattavaa MARS-mönkijää hoidettiin myös kahden ryhmän yhteistyöllä. Ensimmäinen ryhmä (Jukka & Ville) sai ohjaimet ja epäselvän karttakuvan hajonneen luotaimen osien sijainnista. Toinen (Kimmo, Tom, Elisa) sai videokuvaa ja ohjasi ensimmäisen ryhmän ajamista osalta toiselle numerojärjestyksessä. Mönkijän kameran näkökenttä ulottui vain 20 cm päähän linssistä, mikä korosti syvyyssuhteita valtavasti. Emme uskaltaneet ajaa juuri pienimmänkään halkeaman yli, homma ei oikein edennyt ja lopuksi ajoimme ulos kallioalueelta – kaksi kertaa. Yllättävän vaikea tehtävä, vaikka se ei siltä aluksi tuntunutkaan.

 

Huonoa: Sokkona rakentaminen on hidasta. MARS-mönkijän ohjaajan kannattaa itse nähdä videokuva mönkijän kamerasta. Tekniikka takeltelee herkästi ja pimeys heikentää kuvauksen laatua. Totesimme, että jos jossain tehtävässä pitää epäonnistua, niin tämä tehtävä oli parempi kuin esim. vedenalainen pelastautuminen… Hieman kyllä kismitti.

 

Hyvää: Ryhmä toimii. Ärsytystilanteita ei ilmennyt, vaikka hommat eivät sujuneetkaan huippulaadulla. Molemmat tehtävät muistuttivat hienosti aitoja avaruustehtäviä. Sokeana toimiminen oli yllättävän vähän häiritsevää – tehtävässä keskittyi heti tunnusteluun ja unohti näön puutteen. Saimme unta ja ruokaa. :) 

Tehtävät: Ohjata lentosimulaattorilla matkustajalentokone laskuun Helsinki-Vantaan lentokentälle. Pelastautua pakkolaskun tehneestä, savun täyttämästä lentokoneesta ulos.

 

Raportti: Ajoimme Vantaalle ja pääsimme melko myöhään sisään Finnairin komeisiin koulutustiloihin. Lyhyt yö meni matkustajalentokoneen penkeillä huonosti nukkuessa. Ville totesi, että on aika epäreilua joutua nukkumaan monta tuntia lentokoneessa ja herätessään olla edelleen lähtöpaikassa.

 

Pääsimme pian tositoimiin eli ohjaamaan Embraer-matkustajakonetta simulaattorin avulla. Saimme (todella) pikaisen opastuksen lentämisestä ja apuohjaajan avustuksella kokeilimme muutaman minuutin ajan koneen ohjaamista ilmassa. Sitten alkoi varsinainen tehtävä: kone piti ohjata laskukiitoon kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää ja laskeutua hallitusti kiitoradalle. Simulaattori oli varsin aidon tuntuinen ja lentokammoiselle oli mukavampi tuijottaa mittareita, kuin ulos lähestyvää maan pintaa. Mielestäni suoriuduin tehtävästä varsin mallikkaasti, koska olisin laskeutunut aikaa tuhlaamatta suoraan Tax-Freehin ja todennäköisesti yläsalaisin. Apuohjaajani ei ollut lainkaan tyytyväinen ja vaati ohjaimet itselleen kiitoradan päällä. Ohjaajamme Jani koki merisairauden oireita minun lentämisestäni.

 

Tom oli myös närkästynyt, koska ei saanut tehdä Immelman-silmukkaa matkustajakoneella. Onneksi Jukka, Kimmo ja Ville toivat ryhdikkäästi koneen alas kentälle ja tuottivat kunniaa Finnauteille. Tyydymme Tomin kanssa mielellämme kohtaloomme eli lojumaan avaruusaluksen penkeillä drinkkejä nauttien, kun lentäjä-ässämme hoitavat aluksen perille maahan.

 

Toisena tehtävänä oli kokea lentokoneen pakkolasku ja selvitä savun täyttämästä koneesta ulos. Tehtävä jännitti aluksi aika paljon. Konesimulaattori heilui ja nauhalta tuli ihmisten kiljuntaa tunnelman nostattamiseksi. Kone täyttyi nopeasti savusta, eikä sisällä nähnyt mitään. Savu oli onneksi vaaratonta, mutta yskittävää se silti oli. Kaikki hätätiet eivät tietenkään auenneet ja jouduimme haparoimaan tietä oikealle ovelle ja tulemaan ketjuna samasta ovesta ulos. Savussa on mahdotonta tietää missä kohdassa hätäovi on, ellei laske penkkirivejä tai kaveri jää ohjaamaan oikeaan penkkiväliin.

 

Toinen harjoitus oli vastaava, mutta nyt Jukalta meni onnettomuudessa liikuntakyky ja jouduimme auttamaan hänet koneesta ulos. Aikaa ei ollut paljon, koska koneen rungot on tehty kestämään kuumuutta vain rajoitetusti ja kaikki ihmiset pitäisi saada ulos noin minuutissa. Pääsimme helposti tavoitteeseen, mutta ihmettelimme suuresti, miten täysi koneellinen voidaan evakuoida niin nopeasti.

 

Huonoa: Lentäminen ei olekaan myötäsyntyinen tai edes viidessä minuutissa opittava taito… Lentokoneen täyttyessä savusta ei näe mitään. Aidossa tilanteessa savu on lisäksi silmiä ärsyttävää ja tappavaa. Orientaatio savuisessa koneessa vaatii ennakointia, kuten penkkirivien laskemisen hätätielle, tai melkoista yhteistyötä koneessa olijoiden kesken. Onnistuisikohan äkkitilanteessa ja paniikissa?
 

Tehtävät: Tutustuminen astronauttien koulutuskeskukseen.

Raportti: Aamulla ani varhain lähdimme lentoasemalle ja sieltä Düsseldorfiin. Luulimme lentoasemalla tulleemme tulevaisuuteen, kun rakennukset olivat huippumoderneja ja ohi vilahti yhdessä raiteessa roikkuva hopeanhohtoinen juna. Jatkoimme vuokra-autolla kohti Kölnin kupeessa olevaa pikkukylää, missä sijaitsee Euroopan Avaruusjärjestön Astronauttikeskus (EAC). Odotimme huikaisevia, hopeankiiltoisia halleja, mutta päädyimmekin pieneen laatikkomaisen rakennukseen, joka oli kuitenkin huipputyylikäs naapurirakennukseen verrattuna. Kyseinen ruskea betonikolossi näytti aivan 70-luvun itäsaksalaiselta opiskelija-asuntolalta, joten emme ihan heti uskoneet, että se on Saksan Ilmailu- ja Avaruushallintokeskus.

 

Koulutuskeskuksessa tapasimme laitoksen PR:stä ja tiedotuksesta vastaavan Jules’n, joka varusti meidät sinisillä haalareilla ja esitteli meille pääaulan katossa roikkuneen Kansainvälisen Avaruusaseman, ISS:n pienoismallia. Hän kartoitti osaamistamme tiukoilla kysymyksillä. Onneksi tiesimme, että asema kiertää maata n. 400km korkeudessa ja sen vauhti on liki 28 000 km/h!
 

Seuraavaksi astronauttien koulutuksesta vastaava fyysikkonainen esitteli meille opetustiloja. Niissä astronautit tutustuivat eri alojen tutkimus- ja mittausvälineistöön. Kunkin alan välineistö on koottu omaan metallitelineeseensä. Lääketieteen ”räkissä” löytyi mm. mittausvälineitä verenpaineelle ja sydänkäyrälle. Lisäksi oli veri- ja virtsanäytteiden ottamisvälineitä ja jonkin verran hoitotarvikkeita. Välineistö näytti päällisin puolin samalta kuin maassa, mutta verinäyteputket olivat muovia, koska lasin rikkoutuminen olisi avaruudessa ongelmallista. Virtsanäyte piti ottaa suljettuun pussiin, josta se saatiin puristettua näyteastiaan. Astronauttien piti oppia kädestä pitäen eri alojen välineiden käyttö ja opetella yksityiskohtaisesti suorittamaan tiedemiesten suunnittelemat tutkimukset.

 

Vaikuttavimmat simulaatiolaitteet olivat ISS:n eri osien mukaan rakennetut sylinterit suuressa hallissa. Tutustuimme mm. ISS:n uuteen Columbus-laboratorioon ja astronauttien treenaus- ja nukkumistiloihin. Astronautin oma huone oli n. 2 neliömetrin tila, jossa oli pehmustetut seinät, pesupaikka, hieman tilaa omille tavaroille ja tarranauhoilla suljettava makuupussi. Makuupussi ei kuitenkaan tunnu kunnon peitolta. Esimerkiksi suomalaissukuinen astronautti Timothy Kopra on lehdissä kertonut nukkuneensa huonosti avaruudessa, koska makupussissa ikään kuin kelluu vapaasti.

 

Nukkumistilassa on oltava hyvä tuuletus, jotta hiilidioksidi ei jää naaman eteen ja tukahduta nukkuvaa astronauttia. Treenauspaikalla oli juoksumatto, jonka telineeseen astronautti vyöttää itsensä kiinni. Avaruudessa pitää treenata todella ahkerasti, jotta kunto säilyy ja luukato pysyisi mahdollisimman vähäisenä. ISS:n astronauttien tavoitteena oli harjoitella jopa neljä tuntia päivässä.

 

Simulaatiohallin lisäksi pääsimme tutustumaan todella erikoiseen ammattikuntaan: avaruussukeltajiin. Kölnissä työskentelee joukko sukelluskouluttajia, joiden tehtävänä on kouluttaa astronautit sukeltamaan. Veden alla voidaan harjoitella aluksen ulkopuolisten tehtävien suorittamista avaruuspuvuissa. Harjoitusallas oli todella iso ja jopa 10m syvä. Pohjalle oli rakennettu oikean kokoisia ISS:n osia, jotta harjoitukset olisivat mahdollisimman aitoja.

 

Saimme Kölnissä tavata aidon ESA-astronautin Michael Togninin. Hän oli lopettanut avaruuslennot, mutta oli kohonnut urallaan Kölnin laitoksen johtajaksi. Jututimme kiireistä Togninia noin puoli tuntia ja saimme kysellä, mitä mieleen tulee. Kimmoa kiinnostivat ESA:n tulevaisuuden näkymät ja Jukkaa se, kuinka ESA:n hommiin pääsee. Kuulimme astronauttien elämästä ja työn vaatimista uhrauksista: joudut jättämään oman ehkä hienonkin urasi muualla, jätät ystäväsi ja muutat toiseen maahan, perhe saattaa kärsiä ja loppujen lopuksi et voi koskaan olla varma pääsetkö avaruuteen.

 

Kysyimme astronauttien palkastakin: Palkka on alussa n. 4500 €, mikä oli mielestämme aika pieni koulutukseen pääsyn vaikeuden ja itse koulutuksen vaativuuteen nähden. Opimme, ettei koulutukseen halutakaan ihmisiä, joille raha on suurin motiivi elämässä. Palkka toki nousee virkavuosien ja tehtävien vaativuuden myötä.

 

Itseäni kiinnosti erityisesti astronautin elämän kaksijakoisuus: astronautti on valittu huippuyksilö, joka edustaa maataan ja koko Eurooppaa ja on esikuvana koko suurelle avaruuden valloitusprojektille. Toisaalta astronautit joutuvat koko koulutuksensa ja työuransa ajan olemaan jatkuvassa tarkkailussa intiimejä yksityiskohtia myöten, kokemaan raskaita vaiheita koulutuksessa ja sietämään pienessä tilassa toisiaan päiväkausia hikisinä, samoissa vaatteissa ja vain harvoin suihkuun päästen. Michel Togninia nämä nuhjuiset puolet eivät haitanneet. Hänen mielestään avaruusmatkailu oli kuin leirielämää luksusoloissa ja hän on aina nauttinut kaikenlaisesta leirielämästä. 

 

Päivä oli sykähdyttävä, mutta meidän piti palata illaksi kotiin. Kaikki olivat innoissaan vierailusta, ja Jukka alkoi hahmotella CV:n lähettämistä ESA:n insinöörihommiin. Minun tähtäimessäni voisi olla avaruussukeltajan ammatti, koska olen astronauttikoulutukseen yli ikäinen, mutta olen sekä sukelluskouluttaja että simulaatiokouluttaja. Tomin ja Kimmon haaveet jäivät epäselvemmiksi, mutta Villen mielestä kutsu ESA:n tai NASA:n astronauttikoulukseen olisi paikallaan. 

 

Huonoa: No ei oikeastaan mikään muu kuin se, ettei työsopimuksia tarjottu heti… No ehkä puutteina olivat myös tiukka aikataulu, astronautit olivat poissa (koulutuksessa Italiassa) ja se, ettemme päässeet sukeltamaan harjoittelualtaaseen pyynnöstä huolimatta.

 

Hyvää: Kaikki oli kiinnostavaa ja jännittävää. Toisaalta koin, että astronautin ammatti muuttui jotenkin arkisemmaksi ja ymmärrettävämmäksi – koin, että olisin voinut jopa pärjätä siinä ammatissa ja silti asia ei vaivannut millään tavalla, koska olen hienossa ammatissa nytkin.

 

Astronautin uraa suunnitellessa pitää olla monta asiaa hallussa: pitää opiskella menestyksekkäästi sopivia aloja, olla töissä muutama vuosi, pitää olla suhteellisen hyvässä kunnossa, pitää mielellään harrastaa lentämistä ja sukeltamista, pitää olla yhteistyötaitoinen, kielitaitoinen, esiintymiskykyinen ja asua sopivassa maassa, joka osallistuu avaruusohjelman kustannuksiin riittävästi… Ja vielä on läpäistävä pääsykokeet eli päästä 8413 hakijan joukosta kuuden parhaan joukkoon. Onnea vaan kaikille yritteliäille! Toivotaan, että Suomikin saa pian oman astronautin.