Uneton, levoton

Tehtävät: Leiriviikko, meripelastusta, valvomista ja lukuisia eri tehtäviä…

Raportti: Lähdimme Inkoosta taksivene Diana II:lla kohti tuntematonta päämäärää. Minua huolestutti hieman se, etteivät tavaramme tulleet samalla veneellä. Reilun ajon jälkeen pysähdyimme äkisti ja meripelastusseuran Heikki Hämäläinen ilmoitti, että vene räjähtää 10 minuutissa. Meille annettiin viisi jätesäkkiä, josta löysimme pelastautumispuvut ja pelastusliivit. Varusteisiin vääntäytyminen otti aikansa ja hyppäsimme veteen näyttävästi viime hetkellä.

 

Muodostimme meressä letkan ja aloimme meloa käsivarsilla kohti lähintä saarta n. 400-500 metrin päässä. Saarelta piti löytyä pelastusvälineitä, mutta hetken kesti tajuta, että saari tarkoittikin vasta seuraavaa n. 30 metrin päässä olevaa erillistä saarta. Löysimme kaksi oranssia säkkiä, joissa oli paljon pelastustarvikkeita: vettä, hätämuonaa, hätäraketteja, pelastuslautan pumppu, korjaussarja ja sen sellaista. Esineistä piti jättää viisi pois, joten hylkäsimme mm. säilykepurkin avaajan, onkimisvarusteet ja juomankeräyskipon. Muut tavarat pakattiin säkkeihin ja kannettiin mukana myöhempää tarvetta varten.

 

Melonta jatkui neljän luodon läpi. Kahdella ensimmäisellä luodolla ammuttiin hätäraketti. Ensimmäinen raketti potkaisi Jukan kylkeen komean mustelman. Toisella raketilla saatiin pahempaa jälkeä, kun Tomin pikkusormen tyveen leikkautui n. 3 cm ommeltava haava. Pohdimme hetken sidontamateriaalia, kunnes totesin parhaimmaksi käyttää sidontaan omia rintaliivejäni. Tom kuljetettiin veneellä hoitoon ja me muut pulikoimme seuraavalle luodolle.

 

Jouduimme rakentamaan hätämerkin, joka näkyisi 300m korkeudessa lentävään ilma-alukseen, sekä päämääräämme osoittavan nuolen. Uhrasimme hypotermiapussimme ja toisen tavarasäkkimme merkkien tekemiseen. Viimeisellä luodolla yritimme kiinnittää ohikulkevan veneen huomion meihin. Tämä oli todella hankalaa hämärän vuoksi, sillä valoa heijastavalla levy ei enää toiminut ja taskulampun valo oli vielä liian himmeä. Onneksi venemiehistö kuuli huutomme ja saimme jatkaa matkaa, tosin taas pelastuspuvuissa meloen.

 

Saavuimme leirisaareen ehkä noin kuuden tunnin ja kolmen kilometrin melomisen jälkeen. Käsivarret olivat aivan hapoilla ja ruoka olisi maistunut. Vaan homma jatkui tylysti: löysimme pelastuslautan ja sekalaisia varusteita. Aloin Kimmon kanssa täyttää lauttaa jalkapumpulla, koska arvelimme tarvitsevamme sitä vielä. Jukka ja Ville korjasivat osiksi pilkotun radiopuhelimen todella näppärästi, mutta puhelin ei alkuun toiminutkaan. Tavailimme aikamme puolaksi, turkiksi ja hollanniksi kirjoitettuja käyttöohjeita, kunnes jostain kaukaa kuului morsetettu viesti. Lähinnä Jukka sai selvitettyä viestin sisällöksi oikean yhteystaajuuden ja sen perusteella käyttöohjeista oikean kanavan. 

 

Kuulimme radiosta, että pelastajilla on vaikeuksia löytää meitä, joten pelastustoimet voisivat kestää. Odotellessamme pelastusta meidän piti tarkastaa ympäristö. ”Yllättäen” löysimme läheltä kuivia palomieshaalareita ja saappaita kokoa 45. Pelastuspuvut ja alla olevat vaatteet olivatkin jo vähän kostuneita (=läpimärkiä), joten oli sangen miellyttävää saada kuivaa ylle. Pukeutumisen jälkeen tehtäviä riitti tasaiseen tahtiin. Juomaksi oli vain rajoitettu määrä pelastuslautan vesiä ja ruoaksi kuivia hätäkeksejä. Kekseistä tuli vain kahta kauheampi jano, joten niiden järsiminen jäi varsin minimiin.

 

Aluksi pelastuslautta kannettiin suojaisaan paikkaan metsikön laitaan leiriksi. Yritimme mennä lepäämään, mutta meidät määrättiin tutkimusretkelle, minkä aikana lauttaa tyhjennettiin. Pumppasimme lautan täydemmäksi ja kävimme uudestaan levolle Jukan vahtiessa leiriä. Hetken päästä Jukka joutuikin yllätystilanteeseen, kun pusikosta rymysi joku kohti leiriä. Se oli onneksi vain Tom käsi perusteellisesti ommeltuna sidepaketissa. Oli todella mukava saada ryhmä taas kokoon. Ilo hyytyi pian, kun tajusimme, että joudumme tekemään tehtäviä koko yön.

 

Tehtävät olivat varsin monipuolisia ja monella tavalla rasittavia. Suosikkimme oli ehdottomasti kolmen tunnin valvontatehtävä, jossa piti painaa nappia, kun punainen valo syttyi. Yli 30 tunnin valvominen höysti tunnelmaa kivasti, etenkin kun saimme tehdä tehtävää myöhemmin kaksi tuntia lisää maailman verenhimoisimmassa hyttysparvessa. Haastavaa oli myös kaksoissaaremme rantaviivan kartoitus tiettyyn mittakaavaan ruutupaperin, köyden ja kompassin avulla. Hankalahko tehtävä jo sinänsä, mutta pimeässä ja kunnon myrskytuulessa aivan lumoava. Toimin kartanpiirtäjänä ja liukastuin melko alkuvaiheessa rantakallioilla mutalammikkoon. Karttasivu kastui, joten jouduin aloittamaan piirtämisen uudelleen alusta. Empaattinen Tom liukastui myös hetken päästä toiseen lammikkoon ja kuorrutti valkean siteensä vähemmän silmiinpistäväksi mutavellillä.

 

Tehtävien välissä meidät laitettiin säännöllisesti tekemään nelikenttätestiä, jotta valvomisen vaikutus suorituskykyyn saatiin havainnollistettua. Jano kiusasi koko ajan, koska vesivarastomme oli aika niukka ja nakertelimme janottavia energiabrikettejä. Levätä meidän ei annettu, vaan yön ja seuraavan päivän aikana mittasimme vielä armeijan saaren suurimmat pituus- ja poikkimitat narun avulla sekä rakensimme laavua tavaroiden suojaksi. Fyysisesti rankka tehtävä oli rakentaa makeavesivarasto eli tehdä rannassa lojuvalle veneelle kivistä tuet, jotta vene saatiin vaakasuoraan kuivalle maalle. Vene täytettiin vielä kokeeksi merivedellä.

 

Haastavaa oli myös 36 tunnin valvomisen jälkeen suorittaa rannikkolaivurin koetta, tosin oppikirjoja sai käyttää. Ryhmätyöllä saimme rannikkolaivurin kokeen minimipisteillä läpi, mutta jouduimme uusimaan väärin tehdyt laskut. Outojen laskujen suorittaminen alkoi väsymyksen ja paahtavan auringonpaisteen vuoksi olla epäinhimillistä. Kiehtovampaa oli opetella kuusi solmua 30 minuutissa, harjoitella köysien pleissausta ja yrittää opetella englanninkielisen manuaalin avulla veneen tutkan käyttöä etäisyys- ja suuntamittaukseen.

 

Hämmästyttävintä oli se, että porukan henki säilyi hyvänä vaikka noin 40 tunnin valvominen kaikilla jo huojuttikin henkistä tasapainoa. Kukaan ei valittanut, ei riidellyt, eikä edes vajonnut eristäytyneeseen synkkyyteen. Kun meidät lopuksi päästettiin sisätiloihin nukkumaan vuorokauden ja päivän jälkeen, olimme varmoja, että meidät komennetaan vielä kesken unien ylös ja ulos pelastuslautalle mereen. Euforia alkoi siis vaihtua vainoharhaisuuteen, joten uni tuli selvästi tarpeeseen.

 

Huonoa: Melkoista rasitusta ja niukasti juomaa, joten päänsärky orasti herkästi. Saappaat kalvoivat ilman sukkia. Valvominen hidasti liikkumista ja puhetta. Pelkäsin, että pelastuslautan kantaminen rantakallioilla myrskytuulella pyyhkäisee vielä jonkun meistä pahasti kivikkoon. Hyttyset olivat varsin epäinhimillinen lisä valvontatehtävään ja nelikenttään. Samoin rannikkotykistön ammunta häiritsi nelikenttätestin tekoa: aina tykin jylinän pamahtaessa sormi nykäisi ylimääräisen äänimerkinnän. 

 

Hyvää: Ryhmähenki vahvistui. Eri ihmiset kantoivat vastuuta eri aikoina, mutta kukaan ei vältellyt tehtäviä. Tunsimme kestävämme haastaviakin koettelemuksia yhdessä. Opimme paljon uusia asioita meripelastuksesta, solmuista, köysien letitystekniikoista, kartan teosta jne. Tehtävät olivat mielenkiintoisia ja vaativia, joten suunnittelijat olivat todella paneutuneet asiaan. Laihduin pari kiloa, jee.