Urheiluliikkeen on liittouduttava kuntien kanssa

Puolet suomalaisista aikuisista ei liiku terveytensä kannalta riittävästi. Samaan aikaan väestö vanhenee ja huoltosuhde huononee. Kunto- ja terveysliikunnan kehittämisen on oltava valtion, kuntien, järjestöjen ja seurojen yhteinen tavoite. Terveyden edistäminen ja työkyvyn ylläpitäminen ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että urheiluliikkeen muut tehtävät jäävät hoitamatta.

Kunnat ovat urheiluseurojen kannalta tärkeitä tukijoita. Näkyviä tukia ovat luonnollisesti esimerkiksi seura-avustukset nuorisotoimintaan. Tärkeimmät tukimuodot ovat kuitenkin edulliset tai ilmaiset harrastuspaikat. Kuntien panostukset liikuntaan viime kädessä ratkaisevat paikallisen liikunnan mahdollisuudet.

Suurten ikäluokkien terveysongelmiin pureutuva terveyden edistäminen liikunnan avulla on kuntien akuutti ongelma. Kun terveydenhoitomenot muutenkin tiukassa kunnallistaloudessa uhkaavat riistäytyä käsistä, on selvää, että kunnalliset päättäjät etsivät eri sektoreilta keinoja ehkäistä negatiivista kehitystä. Huonoimmassa tapauksessa tämä saattaa niukoilla resursseilla pelattaessa  tarkoittaa sitä, että liikunnassa tehdään uusjakoa, jossa seurat menettävät. Parhaassa tapauksessa kunnat ja seurat liittoutuvat laajemmin kuin pelkästään liikunta-asioista vastaavan hallintokunnan puitteissa.

Terveysliikunnan suositusten mukaan kohtuullisesti rasittavaa liikuntaa tulisi harrastaa puoli tuntia päivässä useimpina päivinä viikossa. Tällainen liikuntatottumus harvemmin syntyy aikuisiässä. Yleensä se syntyy – jos on syntyäkseen – nuorena urheiluseurassa tai koulussa. Jos aikuisten jo syntyneitä tai välittömästi uhkaavia terveysongelmia ryhdytään hoitamaan niin, että samat resurssit otetaan pois siitä lasten ja nuorten toiminnasta, joka synnyttää ennalta ehkäiseviä liikuntatottumuksia, on kyseessä hölmöläisten peiton jatkaminen. Muutaman kymmenen vuoden päästä joudutaan maksamaan tällaisten päätösten seurauksia.

Tietenkin urheiluseurat ja –järjestöt tekevät myös kunto- ja terveysliikuntaa. Suurin yksittäinen esimerkki ovat SVoLin seurat jumppineen ja aerobiceineen. Urheiluliikkeen maine on kuitenkin yksipuolinen – ulkopuolelta se nähdään totisena kilpailutoimintana. Kilpailussa tai huippu-urheilussakaan ei sinällään ole mitään vikaa. Niitten lisäksi tarvitaan kuitenkin muitakin profiloitumisen paikkoja.

Kuntourheiluliiton toimitusjohtajan Jorma Savolan ajatuksessa urheiluseuroista kunnan hyvinvointipoliittisina toimijoina on perää. Jos urheiluseurat ja –järjestöt pystyvät liittoutumaan kuntien kanssa niin, että liikunta nähdään osana koko kunnan hyvinvointipolitiikkaa ja tarjoamaan omalta osaltaan myös kunto- ja terveysliikunnan palveluja, on kuntapäättäjille helpompi perustella myös sitä, miksi lasten ja nuorten liikuntaakin on syytä edelleen tukea. Ehkä silloin on myös helpompi puhua kansalaistoiminnan itseisarvosta – siitä, miksi ihmisten omaehtoista yhteistä tekemistä ja siitä syntyvää yhteisöllisyyttä tarvitaan jatkossakin.

SLU:n jäsenjärjestöt saavat käyttää tekstiä lähteen mainiten: SLU, Liikunnan ja Urheilun Maailman 6/03 pääkirjoitus, Pete Saarnivaara, http://www.slu.fi/