Liikuntajärjestöt ja Kilpailuvirasto oppineet keskustelemaan
|
Liikuntajärjestöt ja Kilpailuvirasto oppineet keskustelemaan ”Liikuntajärjestöt ja Kilpailuvirasto ovat oppineet keskustelemaan keskenään, vaikka ensimmäinen yritys päättyi yhteentörmäykseen”, totesi Suomen Liikunnan ja Urheilun projektipäällikkö Kerstin Ekman Suomen Kuntaliiton ja Kuntakoulutus Oy:n järjestämillä Liikuntatoimen neuvottelupäivillä 18.3.1999 Salossa. Kilpailuvirasto sovelsi kilpailunrajoituslakia ensimmäisen kerran liikuntatoimintaan syyskuussa 1995, kun se tutki Joensuun Kataja Basket -nimisen osakeyhtiön pyynnöstä miesten mestaruussarjan koripallotoimintaa. Kilpailuvirasto totesi koripallon miesten SM-sarjan järjestämisen elinkeinotoiminnaksi ja Suomen Koripalloliiton elinkeinonharjoittajien yhteenliittymäksi. Myöhemmin kilpailuneuvosto oli samaa mieltä. Nyt asiaa pohtii Korkein hallinto-oikeus SLU:n valituksesta.Yhteentörmäyksen jälkeen Kilpailuvirasto ja liikuntaväki ovat neuvotelleet erilaisista ongelmista yhteistuumin. Esimerkiksi viime vuonna ne laativat ohjeen urheilijoiden lisenssivakuutuksesta. Sen mukaan lajiliitot voivat edelleen ylläpitää pakollista vakuutusjärjestelmää ja sopia vakuutuksista yhden vakuutusyhtiön kanssa. "Yksittäisillä urheilijoilla pitää kuitenkin olla mahdollisuus vapautua liiton vakuutuksesta ilmoittamalla kirjallisesti, että vastaava vakuutus on otettu muualta", Kerstin Ekman tarkensi. "Tarkoituksena on, että teemme lähiaikoina yhdessä Kilpailuviraston kanssa ohjeen välinesopimuksen oikeasta ja sallitusta muodosta." Viimeisimpinä tutkintapyyntöinä Kilpailuviraston on pohtinut yksittäisten yrittäjien valituksia, joiden mukaan lajiliitot eivät huomioi yrittäjien tarjoamaa urheilutoimintaa esimerkiksi peli- tai leiriohjelmia laatiessaan. "Onko kohtuullista vaatia, että liikevoiton maksimointiin pyrkivät yrittäjät saavat samat oikeudet kuin yhdistyksen jäsenet?" Ekman kysyi.
Liikunta kunnan peruspalveluSuomalainen liikuntakulttuuri on lähes kokonaan yleishyödyllistä, kun SLU:n selvitysten mukaan vain noin 200 seuraa runsaasta 6700 paikallista urheiluseurasta harjoittaa urheilua ammattimaisesti. "Seurojen suurimmat menoerät ovat liikuntapaikkojen maksut, kilpailumatkojen kustannukset ja harrastamiseen käytettävien välineiden hankinta eivätkä joukkuelajien pelaajapalkkiot tai yksilölajien muutamien huippu-urheilijoiden palkkiot", Kerstin Ekman kertoi. Kerstin Ekmanin mukaan ainakin sisäasianministeriö on tunnustanut liikuntakulttuurin yleishyödylliseksi ja pitää liikuntaa kunnan peruspalveluna. Kuntien tulorakenteen kehittämistä tohtori Antti Hautamäen johdolla pohtinut työryhmä totesi, ettei liikuntapaikkamaksujen korotus kannata, koska se todennäköisesti vähentäisi palvelujen käyttöä. EU-komission jäsen Karel van Miert pohti yhteiskunnan tukea urheilulle puheenvuorossaan 27.11.1997. Hän totesi, ettei yleishyödyllisten urheiluseurojen toimintaa voi pitää taloudellisessa mielessä elinkeinotoimintana. Yhteiskunnan tuki seuroille ja niiden omistamille liikuntapaikoille ei näin ollen muodosta sellaista toimintaa, jota Rooman sopimuksessa tarkoitetaan taloudellisella toiminnalla. "Kuntien liikuntapalvelujen järjestäminen voidaan rinnastaa yleishyödyllisten yhteisöjen toimintaan", Kerstin Ekman totesi. Myös neuvottelupäivillä puhunut Kuntaliiton lakimies Salme Sauvonsaari arvioi, ettei kilpailunrajoituslakia voi soveltaa kuntien liikuntapalveluihin. Hänen mukaansa liikuntapalvelut ovat kunnan lakisääteinen velvoite.
Valtaosa urheilusta iloista puuhasteluaKilpailuviraston ylijohtaja Matti Purasjoki arvioi valtaosan suomalaisesta liikuntatoiminnasta olevan edelleen liikunnan riemusta tapahtuvaa amatööritoimintaa. Tosin yhä useammin on havaittavissa elinkeinotoiminnan tunnusmerkkejä: ammattimaisuus, korkealuokkaisuus, riskin otto, toiminnan organisoituminen ammattimaisesti orientoituneiden henkilöiden hoitoon ja toiminnan pyrkimys tuottaa taloudellista voittoa. ”Liikuntalaki edellyttää kuntien luovan kuntalaisille edellytyksiä liikuntaan muun muassa tarjoamalla liikuntapaikkoja. Liikuntapaikkoja perustamalla kunta voi tulla elinkeinonharjoittajaksi”, Purasjoki opasti neuvottelupäivien yleisöä kilpailunrajoituslain soveltamisessa. ”Harkitessaan liikuntapaikkojen perustamista kunnan pitäisi ottaa huomioon jo olemassa oleva tarjonta.” Jos ja kun esimerkiksi kunta todetaan jonkin liikuntapalvelun tuottajana elinkeinonharjoittajaksi ja kilpailunrajoituslain mukaan määräävässä markkina-asemassa olevaksi, se ei saa syrjiä asiakkaita, muodostaa kartellia tai jakaa markkinoita. Määräävän markkina-aseman määrittely on Purasjoen mielestä hankalaa. ”Se on ainakin yhden seminaarin arvoinen asia.” Teksti: Matti Viitanen Lisätietoja: projektipäällikkö Kerstin Ekman, kerstin.ekman@slu.fi SLU:n jäsenjärjestöt saavat käyttää tekstiä lähteen mainiten: Liikunnan ja Urheilun Maailma 6/99, Matti Viitanen, http://www.slu.fi/ |
