Suomalaisessa liikuntakulttuurissa on voimistunut keskustelu, jossa urheilun osa-alueet jaetaan hyviin ja pahoihin, vuohiin ja lampaisiin. Huippu-urheilu, kilpaurheilu, terveysliikunta, lasten ja nuorten liikunta, opiskelijaliikunta, koululiikunta, erityisryhmien liikunta ja niin edelleen kuuluvat kaikki erottamattomina osina suomalaiseen liikuntakulttuuriin. Näitä kaikkia termejä varmasti tarvitaan, kun toimintaa suunnitellaan, jäsennellään ja toteutetaan. Niiden paremmuusjärjestykseen laittaminen on kuitenkin turhaa. Keskustelua siitä, mitä yhteiskunnan tulee tukea ja kuinka paljon, on myös nykyisillä resursseilla lähes turha käydä.
Urheilun tavoite on yksinkertaisesti hyväkuntoinen, terve ihminen, joka aikuisenakin osaa leikkiä pelin ja kisailun kautta.
Tämä on myös tavoite, joka on urheilussa edelleen suurimmalta osin säilynyt. Urheilu on toki osa yhteiskuntaamme ja sen sisällä näkyvät kaikki samat lieveilmiöt kuin muillakin elämän osa-alueilla. Liike-elämässäkin löytyy aina niitä, jotka säännöistä piittaamatta tavoittelevat ensisijaisesti etuisuuksia itselleen.
SLU:n puheenjohtajan Carl-Olaf Homénin esittämä ajatus urheilun kansalaistoiminnan voimien keskittämisestä on keskustelun arvoinen asia. Miten keskittäminen tai yhtenäisyys tulisi operatiivisesti toteuttaa, on vielä mahdotonta tietää. Joka tapauksessa keskustelunavaus on paikallaan ja keskustelua tulee jatkaa. Suomalaisesta urheilusta on saatava oikeasti yhtenäinen kansalaisliike, jolla on yhteinen arvomaailma. Siihen arvomaailmaan kuuluvat ainakin kaiken urheilutoiminnan arvostaminen, terveys, sääntöjen mukainen kilpailu, iloisuus ja erilaiset motiivit urheilla.
Yhteiskunnan tulee ymmärtää suomalaisen liikuntakulttuurin, kansalaistoiminnan, merkitys mm. tulevaisuuden työntekijöidemme työkykyisyydelle. Samalla tavalla kaikki muukin kansalaistoiminta, jota toteutetaan mm. taiteessa ja nuorisotyössä, on välttämätöntä elinvoimaiselle yhteiskunnalle. Työkeskeisessä kulttuurissamme olemme kadottamassa kosketuksen itseemme ja ihmisyyteen. Siksi liikunnan, taiteen ja nuorisotyön merkityksen tulisi näkyä päätöksenteossa enemmän.
Erilaiset kansalaisjärjestöt ovat aina halunneet korostaa harrastustoiminnan kasvatuksellista merkitystä. Voittaminen (ja häviäminen) kuuluvat urheiluun ja koko yhteiskuntaan, mutta voittamisen ei tule olla itseisarvo. Voiton hetkiä tulee yrittämisen ja onnistumisten kautta. Aikuisten tulee opettaa lapsille, että voittaminen ja menestys on moraalisesti oikein vain yhdessä sovittujen sääntöjen puitteissa.
Suomalaisen liikunnan, taiteen ja nuorisotyön kannattaisi yhdessä miettiä miten kaikessa kansalaistoiminnassa yhteistyötä voitaisiin kehittää. Se ei tarkoita organisaatiokaavioita ja kaiken sulauttamista yhdeksi mössöksi, vaan toisten arvostamista ja keskustelua kansalaistoiminnan arvomaailmasta – asioiden ajattelemista kasvavan lapsen näkökulmasta, unohtamatta esimerkiksi huippu-urheilun ja taiteen tarjoamaan viihdearvoa.
Tuskin kukaan toivoo, että yhteiskunnassamme ei ole terveitä, luovia, innostuvia, sosiaalisia, elämässään ja kilpailussakin menestyviä lapsia ja aikuisia. Nyt on aika lisätä yhteistyötä eri sektoreilla yhteisen tavoitteen hyväksi.
Timo Simonen
pääsihteeri
Opiskelijoiden Liikuntaliitto ry.
SLU:n jäsenjärjestöt saavat käyttää tekstiä lähteen mainiten: SLU, Liikunnan ja Urheilun Maailma 9/03, Timo Simonen, http://www.slu.fi/ |
Mediakortti