Huovinen, Tiihonen, Dettmann vastaavat Yhteiskuntavastuupäivän yleisökysymyksiin

Liikunnan yhteiskuntavastuupäivän panelistit kisapappi Leena Huovinen, Koripallon huippu-urheilujohtaja Henrik Dettmann ja Ikäinstituutin toimialapäällikkö, SLU:n eettisen valiokunnan jäsen, Arto Tiihonen saivat runsaasti kysymyksiä yleisöltä. He vastaavat nyt Liikunnan ja Urheilun Maailmassa.

Millä ihmiskäsityksellä tuloksia? Mistä tulee urheilijan arvo ihmisenä? Mikä on lajiliittojen vastuu lasten kasvattamisessa? Nämä jo monet muut kysymykset nousivat kuulijoiden mieliin SLU:n järjestämällä Liikunnan Yhteiskuntavastuupäivänä 5. huhtikuuta.

Yleisön kysymyksiin vastaavat nyt Liikunnan ja Urheilun Maailmassa päivän keskustelijat kisapappi Leena Huovinen, Koripalloliiton huippu-urheilujohtaja Henrik Dettmann ja Ikäinstituutin toimialapäällikkö, SLU:n eettisen valiokunnan jäsen Arto Tiihonen.

Jokaiselle panelistille asetettiin yleisöstä kysymys, että mikä on lajiliittojen vastuu lapsen ja nuoren kasvattamisessa? Tuleeko lajiliiton rajoittaa lapsen tai nuoren liiallista kilpailemista eri säännöillä ja pykälillä?

Leena Huovinen: "Lajiliitot määrittelevät yleiset pelisäännöt, joiden tulisi olla reiluja ja eettisessä mielessä oikein. Sen vastuu on erittäin suuri. Haluan periaatteessa luottaa ihmisten ammattitaitoon.

Monesti myös vanhemmat saattavat olla esteenä reilulle toiminnalle, kun lapset ja nuoret osoittautuvat eritasoisiksi ja eri tavoin motivoituneiksi esimerkiksi joukkuelajeissa.

Näissä tilanteissa lajiliitot voivat näyttää vaikutusvaltansa ja osoittaa missä rajat kulkevat.

Seuratoiminnan rakenteissa pitäisi myös olla tilaa niille nuorille, jotka haluavat harjoitella tai kilpailla vähemmän."

Henrik Dettmann: "Lajiliittojen vastuulla on valmentajakoulutus. Kilpailut ovat osa valmentautumista. Tämä on varmaan lajikohtainen asia. Koripallossa käytämme peukalosääntönä 3-4 harjoitusta ja sitten peli."

Arto Tiihonen: "Minusta lajiliiton vastuu on eettisten pelisääntöjen ja tietynlaisen hyväksyttävän valmennusilmapiirin luomisessa koko järjestelmään sekä tietysti näiden kontrolloinnissa.

Erityisen tärkeää olisi kouluttaa ohjaajia ja valmentajia, koska lapsi ja nuori kohtaa kentällä useimmiten vain jonkun valmennusryhmän tai joukkueen, joka toimii jopa emäseuraan nähden itsenäisesti.

Julkinen keskustelu ja erilaisten materiaalien tuotanto tukevat tietysti tällaisen ilmapiirin luomista."

Mikä on henkisen valmennuksen tila suomalaisessa huippu-urheilussa?

Leena Huovinen: "Yleisesti ottaen joidenkin kohdalla tasapaino henkisen ja fyysisen valmennuksen välillä on varmasti hyvä. Mutta tahtoisin riisua henkisen valmennuksen yltä siihen liittyvän mystiikan. Siihen pitäisi voida suhtautua arkisemmin. Tavallaan pitäisi pystyä myös napakammin määrittelemään sen sisältö.

Henkinen valmennus on yksinkertaisesti uskallusta kysyä kuinka voin. Jokaisella on erilaisia tapoja ja mekanismeja voida hyvin. Pappina minusta hyvä kokonaisuus ja kokonaisvaltainen hyvinvointi on tärkeintä."

Henrik Dettmann: "Mielestäni tämä koko keskustelu henkisestä valmennuksesta kuvastaa suomalaista yhden totuuden kulttuuria. Nyt tämä on "inn", ensi vuonna jokin muu. Valmentajat vastaavat urheilijoiden valmentautumisesta ja valmentajan tehtävä on hakea valmennusprosessiin kaikenlainen apu.

Mitään kummallisia kotikonsteja tai oikotietä ei taida kuitenkaan olla. Vanha kunnon "heinätyö" ja urheilijasta välittäminen taitaa kuitenkin olla paras keino."

Arto Tiihonen: "Itse puhuisin mieluummin sosiokulttuurisesta näkökulmasta valmennukseen. Se avaa urheilun ja valmennuksen osaksi kulttuuriamme, mutta myös osaksi ihmisen elämän kokonaisuutta.

Käsitteenä henkinen valmennus on liian kapea näkökulma urheilijan ja valmentajan elämän kokonaisuuteen. Sosiokulttuurisella näkökulmalla en tarkoita vain tärkeitä arvokysymyksiä, kuten oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa tai etiikkaa. Ymmärrän sillä hyvin käytännöllistä näkökulmaa urheilijan ja valmentajan arkeen, johon hyvin monenlaiset sosiaaliset tekijät – yhä suurenevat taustajoukot – ja kulttuuriset merkitykset – mitä on olla nuori nainen tai mies tässä postmodernissa maailmassa – vaikuttavat osin hyvinkin ristiriitaisesti valmennuksen kokonaisuuteen.

Urheilijan ja valmentajan olisi hyvä tietää, minkälaisia odotuksia heihin tänään kohdistuu. Odotuksista voi nimittäin tulla rasittavia vaatimuksia, joka johtaa jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen. Odotukset voi kuitenkin myös kääntää mahdollisuuksiksi, joita tämä aikamme tarjoaa myös runsaskätisesti.

Vastuu on käsittääkseni delegoitu huippu-urheilun osalta aika vahvasti Olympiakomitean suuntaan, vaikka täytyy muistaa, että reilua peliä on sekin, ettei OK:lta odota liian suuria tuloksia, kun sekin on luopunut tarkkojen tulostavoitteiden esittämisestä olympiakisoissa, jotta urheilijat eivät saisi niistä enää lisäpaineita. Voi olla, että tämäkin on asia, joka kehittyy eri puolilla valmennuksen kenttiä, jos se koetaan aidosti tärkeäksi asiaksi.”    

Mistä tulee urheilijan arvoa ihmisenä? Tuloksista? Miten valmentaja näkee ihmisen tuloksen takaa? Mikä muokkaa urheilijan identiteetin muodostumista?

Leena Huovinen: "Urheilijan arvo tulee ihmisen arvosta sinänsä. Tämä on myös kristillinen lähtökohta. Olemme samalla viivalla. Voiko edes valmentaa, jos valmentaja käsittelee urheilijaa mekaanisesti vain tulosten kautta. Kaikkihan vaikuttaa kaikkeen. Toivon, että nykyiset valmentajat ajattelevat urheilijaa kokonaisvaltaisesti.

Oma identiteetti ei minusta saa olla kokonaan riippuvainen urheilijan roolista tai ammattinimikkeestä. Kannattaa kysyä kuka olen, miten voin, jos en olisi tämä ”urheilija” tai esimerkiksi minä, tämä pappi."

Henrik Dettmann:"Laaja kysymys, josta voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Lyhyesti: Osaava valmentaja näkee aina ensin ihmisen. Urheilu on jatkuvaa keskustelua itsensä kanssa ja itsensä kasvattamista."

Arto Tiihonen:"Ihmisen oma arvomaailma rakentuu merkityksellisessä toiminnassa, kuten joillakin meistä urheilun kentillä, ja meille tärkeiden ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, kuten urheilijan ja valmentajan välisessä suhteessa.

Jos valmentaja kykenee näkemään urheilijan oman tarinan ja oman – joskus isomman, joskus pienemmän – roolinsa tuon elämäntarinan muodostumisessa, niin hän huomaa, että se tarina pitää sisällään paljon muutakin kuin vain urheilumenestyksen.

Valmentajan, siis aikuisen, tulisi osata sensitiivisesti kuunnella nuorta, jotta nuo muutkin kuin urheilun tarinat voisivat kasvaa osaksi nuoren identiteettiä."

Dettmanille ja Tiihoselle asetettiin kysmykset, että miten ohjaaja- ja valmentajakoulutuksessa voisi auttaa ohjaajia ja valmentajia ymmärtämään enemmän itseään ja omaa tarinaansa?

Henrik Dettmann:"Onko muita keinoja kuin kokemuksien vaihto?"

Arto Tiihonen:"Opettaessani valmennuksen sosiologiaa Lahden ammattikorkeakoulun Liikunnan laitoksella käytän monenlaisia muistelutyö-, kirjoitus-, keskustelu- ja draamaharjoituksia, joiden avulla opiskelijat mielestäni erinomaisesti oppivat tarinoittamaan ja rakentamaan mennyttä ja tulevaakin urheilijan ja valmentajan identiteettiään. Tämän todentavat heidän yleensä hienosti toteuttamansa oppimispäiväkirjat."

Luodaanko voittamisen pakkoa liian varhain nuorten harrastus- tai valmennusryhmissä? Eikö riittäisi kilpaileminen itsensä kanssa ja se että olisi hauskaa? Vaativatko vanhemmat ja valmentajat liian paljon liian nuorilta?
 
Henrik Dettmann: "En usko, että yleisesti luodaan voittamisen pakkoa. Halu voittaa on normaali olotila heille, jotka urheilevat ja kyllä he osaavat käsitellä myös tappion tunteen.

Ongelma on yleensä aikuiset, jotka eivät hallitse (ja jotka eivät ole urheilun kautta oppineet) tätä jaloa taitoa. Mielestäni tämä keskustelu on saanut aivan lian suuret mittasuhteet. "Ei yksi sadepäivä koko kesää pilaa". Yleisesti ottaen urheilussa on 1000000000.... x enemmän positiivisia asioita kuin negatiivisia.”

Arto Tiihonen: "Varmaankin näin on, mutta kyse on kuitenkin äärimmäisen monisärmäisestä asiasta, joka ei ratkea pelkästään tavoitetasoja alentamalla. Tavoitteellisessa ja vaativassakin valmennuksessa nuoret voivat kasvaa tasapainoisesti, jos mukana olevat ihmiset ovat inhimillisiä, nuorta tukevia ja ilmapiiri on turvallinen ja kannustava."

Dettmannille asetettiin kysmys, että tarvitseeko meidän opettaa voittamista? Jos tarvitsee, niin milloin? Kilpailu herättää aina tunteita, mutta onko idealistista ajatella, että opetetaan ja kannustetaan lasta tai nuorta tekemään parhaansa ja nauttimaan kilpailusta sekä harjoittelusta eli voittaminen olisi  seuraus, ei syy harjoitella tai kilpailla?

Henrik Dettmann: "Kaikkea, mitä ihminen haluaa osata, täytyy harjoitella. Kilpaileminen on paras tapa oppia voittamaan ja häviämään. Voittaminen tai häviö on aina seuraus. Kilpaileminen ja siihen valmistautuminen on nautinto jokaiselle urheilijalle, yleensä urheilija nauttii enemmän matkasta kuin määränpäästä."

Leena Huoviselle asetettiin kysymys, että uskaltaako huippu-urheilija olla koskaan omassa persoonassaan? Tuntuu, että heillä on kova kiire kilven taakse ja pysyä siellä.

Leena Huovinen:"Se vaara siinä maailmassa kyllä on. Julkisuus ruokkii tietynlaista kuvaa ja on riski murtaa, muuttaa sitä. Viihteellistyminen on korostunutta, mutta jokaisella on tietysti oikeus omaan yksityisyytensä."

Mihin on kadonnut yhteisöllisyys ja talkoohenki pääkaupunkiseudulla? Tuntuu, että maaseudulla ja pikkukaupungeissa lasten on helpompi harrastaa.

Leena Huovinen: "Niin, onko se kadonnut? Elämän hektisyys on tietysti lisääntynyt. Työ vie vanhemmilta paljon aikaa. Ihmisiä on vaikea saada sitoutumaan mihinkään pitkäjänteisesti tai edes projekteihin.

Se on mahdollista vain silloin, kun sen lisäarvo ei kilpaile muun vapaa-ajan kanssa, vaan on yhtä antoisaa ja "hauskaa”. En usko, että silloin on eroa sillä olemmeko missä päin Suomea tahansa."

SLU:n jäsenjärjestöt saavat käyttää tekstiä lähteen mainiten: SLU, Liikunnan ja Urheilun Maailma 9/06, www.slu.fi.