Kiitetty CBA-koulutusjärjestelmä oli aikansa tuote
SVUL:n vanha CBA-koulutusjärjestelmä oli piristysruiske myös seuroille, uskoo järjestelmän suunnittelun 1960-luvulla aloittanut Heikki Niininen. SVUL:n CBA-koulutusjärjestelmän isäksi sanotun Heikki Niinisen oma aktiiviurheilijan ura oli päättynyt akillesjänteen katkeamiseen. Vastavalmistuneena voimistelunopettajna hän aloitti oman kouluttajauransa 1960-luvun alussa Vierumäen urheiluopistolla, jossa keskittyi aluksi liikunnanohjaajien ja kansakoulun opettajien koulutukseen. Lisäksi hän luennoi peruskuntoharjoittelusta urheilijoille leireillä ja koulutti myös liittojen kouluttajia ja valmentajia. ”Koulutusta oli siihen aikaan vain muutamalla isolla liitolla, ja kuuden vuoden lehtorintyöni aikana huomasin, että koulutettava joukko oli tiedontasoltaan kovin eri tasoista”, Niininen kertoo. Kun hänet pyydettiin SVUL:n koulutuspäälliköksi 1967, työ alkoi perusteista. Oman toimensa ohessa peruskuntovalmennuksesta innostunut Niininen sovelsi oppejaan myös käytännössä muiden muassa mäkihyppääjä Veikko Kankkoseen. ”Ensin piti laatia terminologialuettelot, että puhuttaisiin asioista samoilla käsitteillä. Varsinaiseksi tehtäväkseni tuli laatia koulutusjärjestelmä palvelemaan urheiluseuroja. Avukseni palkattiin kolme koulutusohjaajaa piireihin, ja lopulta valmentaja- ja järjestökoulutuksen ohjaajat otettiin kaikkiin 18 piiriin”, Niininen jatkaa. Piirien koulutusohjaajat arvossaanSyntyi SVUL:n CBA-järjestelmä, jonka kolme eri tasoa käsittivät yleisen ja lajikohtaisen osan. C-tason yleinen osuus toteutettiin seuroissa 12-15 tunnin viikonvaihdekoulutuksena. ”Siihen ei ollut pääsyvaatimuksia vaan riitti, kun oli innostunut”, Heikki Niininen sanoo. Eri lajit järjestivät lajikohtaista opetusta vastaavan jakson jonkin toisen viikovaihteen aikana. Niinisen mukaan se toteutuikin hyvin isoilla liitoilla, kuten Urheiluliitto, Hiihtoliitto ja SNELL, mutta pienet lajit joutuivat tyytymään vähempään. B-tason valmentajakoulutuksen viikon yleisjakso pidettiin urheiluopistoilla, ja sen vetivät SVUL:n piirien koulutusohjaajat apunaan opistojen opettajia. Koulutusohjaajilla oli merkittävä rooli. He olivat vähintään liikunnanohjaajakoulutuksen suorittaneita ja useilla oli kilpaurheilutausta ja oma vahva lajinsa. ”Heistä tuli sittemmin liittojen toiminnanjohtajia ja valmennuspäälliköitä tai urheilutoimenjohtajia kuntiin. Heitä arvostettiin ammattimiehinä ja heillä oli valtava rutiini”, Niininen toteaa. Lajien kohtaaminen nosti tasoaA-tason koulutukset pidettiin Vierumäellä. Ensimmäisenä vuonna valittiin koulutettavat liittojen suositusten perusteella, mutta myöhemmin edellytyksenä oli B-tason suorittaminen. Kaksi viikkoa kestäviin valmentaseminaareihin osallistui noin 25 valmentajaa kerrallaan. Seminaareja järjestettiin erikseen voimailu- ja kamppailulajien valmentajille, palloilulla, kestävyys- ja taitolajeilla oli omansa. Sittemmin A-tason päälle rakennettiin vielä viikon syventävä osa. Eri lajien edustajat joutuivat koulutusten yleisosan aikana tekemisiin toistensa kanssa ja vaihtoivat vilkkaasti mielipiteitä. ”Se tuli ikäänkuin sivutuotteena ja nosti koulutuksen tasoa. Päivät olivat kymmentuntisia ja tentit olivat kovia. A-tasolle liitotkin panostivat huomattavasti, ja oli siinä vähän kilpailuakin. Moni liitto joutui miettimään topakasti lajikohtaista valmennusta”, Niininen sanoo. Uutta tietoa kotimaasta ja maailmaltaParin vuoden vastarinnan jälkeen lajiliitot alkoivat lähettää omia kouluttajiaan ulkomaille oppia saamaan. Vastaavasti ruvettiin kutsumaan ulkomaisia asiantuntijoita Suomeen. Kotimaasta kuluttajiksi kutsuttiin esimerkiksi urheilulääkäreitä ja -psykologeja. Kumpikin oli uutta suomalaisessa urheilussa. Niinisen mukaan kouluttajia hankittiin kolminkertainen määrä, jotta heitä voitiin aikataulujen vaatiessa vaihtaa. ”Silloin ei vielä ollut varsinaista spesialiteettia, vaan nuoria urheilusta innostuneita henkilöitä, joista sittemmin tuli alansa tunnettuja asiantuntijoita, esimerkiksi professori Ilkka Vuori ja Risto Elovainio”, Niininen mainitsee. 1960-70-lukujen vaihteessa täydennyskoulutuksessa oli uutta myös videointi suoritusten analysoimiseksi. ”Yhdysvalloista tuli uutena asiana teippaus, jolla urheilija saatiin nopeasti pelikelpoiseksi. Sitten teipattiin niin pirusti.” Piristysruiske seuratoiminnalleCBA-järjestelmä pääsi kunnolla vauhtiin 1968, ja 1970-luvulla koulutettavia oli vuosittain tuhansia. C-tasolla oli suuri merkitys rekrytoinnissa B-tasolle, johon liittyi suositus vastaavasta lajiliiton järjestämästä koulutusjaksosta. Järjestelmässä saattoi edetä tasolta seuraavalle ja aina huipulle asti, jos oli kykyä ja innostusta. ”Saatiin paljon innokkaita ohjaajia ja valmentajia, myös naisvoimisteluohjaajia. Myös nuorten ohjaus saatiin kuntoon”, Heikki Niininen arvioi. Hän uskoo koulutusjärjestelmän antaneen huomattavan piristysruiskeen seuratoiminnalle. Kolmen, neljän vuoden sisäänajovaiheen jälkeen systeemi pyöri jo omalla painollaan, ja Niininen itse keskittyi seuraavaksi järjestö- ja johtamiskoulutukseen. Järjestelmä heijastui myös alan ammattikoulutukseen. Peruskoulutetun joukon ja vaatimustason kasvaessa 1970-luvun jälkipuolella alettiin suunnitella Jyväskylän yliopiston valmentajalinjaa ja liikunnanohjaajakoulutuksen kehittämistä. Kun CBA 1990-luvun taitteen järjestömyllerryksessä tuli tiensä päähän, korkeamman asteen ammatillinen koulutus oli vasta oman kehityskaarensa alussa.
SLU:n jäsenjärjestöt saavat käyttää tekstiä lähteen mainiten: SLU, Liikunnan ja Urheilun Maailma 12/03, Tiinu Wuolio, http://www.slu.fi |