Valmentajakoulutuksen myrskyn silmässä

SVUL yritti vielä 1980-luvun lopulla tarjota ohjaaja- ja valmentajakoulutukseen CBA:n kaltaista kokonaisratkaisua. Tarjonta ei kuitenkaan enää kohdannut kysyntää.

Myrskyn silmässä ollut silloinen SVUL:n koulutuspäällikkö ja Olympiakomitean nykyinen valmennuspäällikkö Kari Niemi-Nikkola näkee syitä sekä tarjonnassa että toimintaympäristön muutoksessa.

Niemi-Nikkola toimi SVUL:n koulutuspäällikkönä neljä vuotta 90-luvun vaihteesta järjestön toiminnan loppuun saakka. Sen jälkeen hän työskenteli Nuoressa Suomessa yhtä pitkän ajan ennen siirtymistään nykyiseen tehtäväänsä Olympiakomitean valmennuspäällikkönä. Reiluun vuosikymmeneen mahtuu suuri ja hallitsematon muutos.

“SVUL:n koulutusuudistuksen tavoitteet eivät kohdanneet silloista reaalimaailmaa, vaan yritettiin haukata liian suuri pala kerralla. Lisäksi rakenteet murenivat alta”, Niemi-Nikkola sanoo.

Etenevä polku hukassa

1980-luvun lopulla vastavalmistunut liikuntatieteiden maisteri Niemi-Nikkola ryhtyi ensitöikseen SVUL:ssä valmistelemaan koulutusuudistusta yhdessä silloisen esimiehensä Jukka Pekkalan ja Olympiakomitean valmennuspäällikkö Heikki Kantolan kanssa.

“Vielä 1980-luvun puolivälissä CBA-järjestelmä oli ollut selkeä”, hän toteaa ja kaivaa muististaan, että A-tasolla koulutettiin vuosittain 200 valmentajaa, B-tasolla noin tuhat ja C-tasolla jopa 5000 ennen kysynnän lopahdusta.

Niemi-Nikkolan mukaan perusajatus 1990-luvun muutoksessa oli, että urheiluopistot eivät pysty vastaamaan koulutuksen kokonaisuudesta. “Tarvittavat volyymit olivat niin isot. Ainoa mahdollisuus vastata tarpeeseen oli viedä ohjaaja- ja valmentajakoulutus niin lähelle seuraa ja valmentajia kuin mahdollista”, hän sanoo.

1990-luvun taitteessa urheiluopistot eivät voineet viedä koulutustaan alueille, toisin kuin nykyään. Opistojen rooli onkin sittemmin vahvistunut, Niemi-Nikkola huomauttaa.

Hänestä suomalaisen ohjaaja- ja valmentajakoulutuksen tasolta seuraavalle etenevää polkua ei kuitenkaan nykyisin enää hahmota, vaikka koulutusta ja kursseja on tarjolla paljon. “1990-luvun alun järjestöuudistuksessa entisten tilalle ei syntynyt organisaatiota, joka olisi voinut hoitaa koulutustehtävän valtakunnallisesti”, hän toteaa.

Kaaos osin omaakin syytä

Niemi-Nikkolan arvion mukaan 1992 oltiin koko lailla valmiita siirtymään CBA:n jälkeen uudistettuihin koulutusmoduleihin, mutta kysyntä hävisi.

“Lopputulos oli kaaos, eikä se pelkästään aiheutunut ulkoisista syistä, vaan osuutta oli totta kai myös sillä mallilla, jota yritimme viedä läpi”, hän arvioi. “Tavoittelimme ihannetta, jolle ei sellaisenaan olisi ollut toteuttamisedellytyksiä, vaikka maailma ei olisi muuttunutkaan.”

Niemi-Nikkolan mukaan tavoitteet pohjautuivat silloin upouusiin koulutusideologioihin, jotka tätänykyä ovat jo kaikkien koulutustahojen arkipäivää.

“Emme osanneet ottaa riittävästi huomioon vapaaehtoisjärjestelmän luonnetta, laajuutta ja toimintamalleja.”

Modulit hukkuivat "uuteen soosiin"

Yhtenä epäonnistumisen syynä oli SVUL:n piiriuudistus, jossa 18 piiristä muodostettiin viisi uutta. “Piirien mukana katosivat CBA-järjestelmän tukijalat, vaikka ajatuksena oli säästää uudistuksella 56 silloista miljoonaa markkaa ja siirtää ne lajiliittojen koulutustoimintaan”, hän  muistuttaa.

“Jonnekin se raha säästyi. Uusilta piireiltä ei ostettu koulutuspalveluita, ja tilalle syntyivät markkinavetoiset koulutukset.”

Kun alueilla ei ollut enää seuroille tarjontaa, kysyntäkin tyrehtyi. “Laajamittainen ohjaaja- ja valmentajakolulutus ei voi olla markkinahintaista”, Kari Niemi-Nikkola jatkaa.

Kun samaan aikaan 1990-luvun laman seurauksena valtion rahahanat säädettiin pienelle, uudessa tulosohjausmallissa jaettavaa oli entistä vähemmän. Kentällä pari vuotta tyhjäkäyntiä vei potentiaalisen asiakaskunnan SLU:n vasta valmistuneilta uusilta koulutusmoduleilta, kouluttajilta ja materiaaleilta.

“Kymmenen modulin peruskurssi ohjaajille ja valmentajille hukkui uuteen soosiin, tarjolle tulleeseen pistekoulutukseen”, Niemi-Nikkola sanoo.

Nuori Suomi kohtasi kysynnän

Niemi-Nikkolan seuraava työpaikka, Nuori Suomi, oli 1990-luvun alussa ainoa keskusjärjestötason koulutuksen tarjoaja, jolla oli suora yhteys noin 40 lajiliittoon.

“Kun Nuori Suomi aloitti ohjaajakoulutuksen 1990-luvulla, sen volyymit hypähtivät heti 5000:een. SVUL:n nuoriso-osasto maksoi tukea jokaisesta koulutetusta, joten Nuoren Suomen ohjaajakoulutuksen startti saatiin suurella volyymillä”, Niemi-Nikkola kertoo.

Nuoren Suomen mandaatti kouluttajana toimimiseen uudistettiin jatkuvilla keskusteluilla lajiliittojen kanssa, kunnes oikeudet jätettiin SLU:lle.

Jos piirit ja SVUL olisivat jatkaneet...

Niemi-Nikkolan mukaan uusia moduleita yritettiin tarjota 90-luvun puolivälissä aina vuoteen 1997, mutta turhaan. “Materiaaleja hyödynnettiin suurimpien lajiliittojen omiin koulutuksiin, ja uusi malli onkin toiminut hyvin esimerkiksi Palloliitossa, SvoLissa ja Jääkiekkoliitossa”, hän toteaa.

Niemi-Nikkola on kuitenkin yhä vakuuttunut, että jos piirit olisivat jatkaneet toimintaansa, jos SVUL tai vastaava organisaatio olisi saanut jatkaa ja jos järjestöjen resurssikehitys olisi ollut myönteinen, urheilujärjestöjen ohjaaja-valmentajakoulutus pohjautuisi tänään vahvasti SVUL:n koulutusuudistuksen ratkaisuihin.

“Särmät ja römpsyt hiottuina, mutta toimivana ja jopa kateutta herättävänä”, hän näkee.

Valtio ei ainoa syypää

Pienten liittojen nykyiseen koulutusahdinkoon Kari Niemi-Nikkola näkee muitakin syitä kuin valtion vetäytymisen. Peiliinkin olisi aihetta vilkaista.

“Koulutuspäälliköt eivät yleensä ole liittojen tärkeimpiä henkilöitä, mikä näkyy myös taloudellisten resurssien käytössä. Huippujen valmennushan ei ole joutunut säästökohteeksi”, Niemi-Nikkola toteaa.

“Jos kaikki varat käytetään päätoimisen valmentajan palkkaamiseen ja edustusjoukkueen lähettämiseksi jonnekin maailman ääriin, ei jää  mahdollisuuksia oman koulutusjärjestelmän kehittämiseen.”

Mistä maksajia valmennukselle

Kaikki koulutuksen tasot eivät sentään ole menneet mailleen 1990-luvun murroksessa.

“Ammattivalmentajakoulutus on tällä hetkellä kunnossa, viisiportaisen järjestelmän ylimmät tasot toimivat kiitos Esko Rannon, joka teki työtä sen eteen SLU:ssa 90-luvun puolivälissä”, Niemi-Nikkola sanoo.

Täyttä hyötyä korkeammasta koulutuksesta ei kuitenkaan urheilun hyväksi saada, koska suurella osalla toimijoista ei ole riittävää pohjakoulutusta. Niemi-Nikkola arvioi, että vielä useissa lajeissa jopa huippujen valmennus toimii oto-pohjalta ja siihen revitään aika valmentajien omasta ja perheen selkänahasta.

“Valmennuksella on kyllä statusta, mutta ei vielä maksajia”, hän katsoo.

Ohjaajien merkitystä ei nähdä

Jos pohditaan lasten ja nuorten liikuntaryhmien ja joukkueiden kymmenien tuhansien vetäjien koulutustarvetta, tarvitaan huippu-urheilun valmennuksesta vastaavan Kari Niemi-Nikkolan mielestä pohjatasolle edes ‘lentolehtiskoulutusta, jonka avulla vetäjille kirkastuisi idea lasten urheilemisesta’.

Ohjaajien vapaaehtoisjoukosta suuri osa on mukana keskimäärin neljä vuotta, eli niin pitkään kuin omat lapset ovat touhussa mukana. Kaikki eivät siis tähtää ammattimaiselle valmentajauralle, mutta tekevät silti tärkeää pohjatyötä.

“Omat haasteensa on ohjaajajoukon ikääntymisessä ja  on nuorten pitämisessä mukana ohjaajina”, NiemiNikkola lisää ja vaatii johdonmukaisempaa ohjaaja- ja valmentajakoulutusta ja näkemyksellisiä nuorisopäälliköitä siinä vaiheessa, kun harrastus 10-12 ikävuoden tasolla alkaa olla aiempaa tavoitteellisempaa.

Edellytyksiä ‘uuteen alkuun’

Niemi-Nikkolan ohjaaja- ja valmentajakoulutukseen tarvitaan nyt uutta alkua ja kokonaisuuden sekä työnjaon hahmottamista. “Huippujen valmennusosaamisesta ja järjestelmän ylimmistä portaista ei ole huolta, mutta peruskoulutuksen tilanne ei ole valoisa”, hän sanoo.

“Tällä hetkellä puuttuu koordinoiva taho, jolla olisi mandaatti, resurssit, luottamus ja asiantuntemus koulutuksen järjestämiseen.”

Niemi-Nikkolan mielestä on selvää, että SLU:n osaamiskeskuksen voimavarat eivät nykytasolla riitä. Hän arvelee, että raha olisi nyt kova konsultti, mutta kymmeneen vuoteen sitä on ollut vain kymmenesosa siitä, mitä tarvittaisiin.

“Tarvitaan kaikki keskeiset tahot pohtimaan yhteistä kehitysohjelmaa. Pitää ajatella suuria. Edellytyksiä on”, hän uskoo kaikesta huolimatta.

SLU:n jäsenjärjestöt saavat käyttää tekstiä lähteen mainiten: SLU, Liikunnan ja Urheilun Maailma 12/03, Tiinu Wuolio, http://www.slu.fi/