Leena Kurki: Innostuminen on urheiluseurojen vahvuus

Innostaminen sopii hyvin urheiluseuroihin, joiden toiminta on joka tapauksessa aina innostumista ja vielä kerran innostumista, kiteytti dosentti Leena Kurki Wihuri Hyvä Seura -päivillä Vierumäellä.

Elämme 2000-lukua ja lähtökohta on jälleen se, että yhteiskunta muuttuu rajusti joka suunnalla ja monella tapaa, arvoja on paljon ja myös ne muuttuvat ja vaihtelevat. Tässä moninaisuudessa on helppo väittää, että yhteisiä aatteita ei voi enää olla eikä niistä pidä edes puhua. Väite on kuitenkin väärä, sillä ihminen unelmineen, toiveineen ja pelkoineen on silti pohjimmiltaan sama kuin ennen, eikä myöskään yhteisö ole hävinnyt.

Urheiluliikkeessä tämä on ymmärretty ja on lähdetty jälleen perinteiselle aatteiden ja ihanteiden tielle. Se näkyy muun muassa eettisten periaatteiden pohdintana, reilun pelin ajatuksena ja Hyvä seura -hankkeena. Eettisistä periaatteista ensimmäisenä on Toisen ihmisen ja elämän kunnioitus ja sitä määritellään tarkemmin kultaisen säännön avulla: kaikki minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te myös heille.

Kasvua yhteisössä

Tänään myös urheiluseurat ovat aivan erityisiä kasvatuksellisia yhteisöjä, sillä käsitys kasvatuksesta on yleisestikin laajentunut, eikä kasvatus ole enää mitään koulun yksityisomaisuutta. Sitä vastoin kasvatuksen yhdeksi tärkeimmistä tavoitteista ymmärretään se, että ihmisen tulee saavuttaa laajasti niitä sosiaalisia valmiuksia ja taitoja, joita tarvitaan sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen ympäristöön sopeutumisessa ja aivan erityisesti sen edelleen kehittämisessä.

Saavuttaakseen nämä taidot lapsen ja nuoren tulee ensisijaisesti oppia kuulumaan ryhmään ja tuntemaan olevansa arvostettu ja ryhmänsä hyväksymä. Hänen tulee omalta osaltaan kyetä vaikuttamaan ryhmän kehittymiseen ja yhteisten tavoitteiden saavuttamiseen. Ihmisen tulee osallistua sosiaalisesti. Se liittyy kiinteästi yksilön persoonallisen kasvun tukemiseen, ja persoonallisen kasvun onnistuminen onkin sosiaalisuuteen kasvun perusehto.  Kaikkea tätä tehdään urheiluseuroissa.

Urheiluseurojen toiminta on silloin kulttuurista toimintaa, joka perustuu uuteen ja dynaamiseen kulttuurikäsitykseen. Kulttuuri ei ole pelkästään niin sanottua korkeakulttuuria, taidetta ja tiedettä, vaan se koskettaa koko elämää, ihmisen arkipäivää, hänen elämäntapaansa: Se on sekä persoonallista että yhteisöllistä ”kohtalon” luomista. Kohtalo ei siis ole mitään mystistä ulkoapäin annettua, johon pitäisi alistua, vaan ihminen itse on arkipäivänsä, kohtalonsa ja kulttuurinsa luoja. Ihminen, persoonaa, on etsimässä ja toteuttamassa elämänkutsumustaan yhteisössään, yhdessä toisten kanssa.

Urheiluseuroissa se merkitsee jokaisen toimintaan osallistujan luovuuden tukemista monipuolisesti niin, että hän kykenee vähitellen rakentamaan arkipäiväänsä entistä paremmaksi, toisin sanoen luomaan kulttuuriaan yhdessä seuratovereidensa kanssa. 

Sosiokulttuurinen innostaminen

Miten sitten tukea nuorten luovuutta? Tapoja on varmasti monia, ja urheiluseuroissa on niitä etsitty ja löydetty. Sosiokulttuurisen innostamisen aate ja metodologia on yksi kasvun tukemisen tapa, joka pohjautuu edellä hahmottelemaani kulttuurikäsitykseen. Innostaminen sopii hyvin urheiluseuroihin, joiden toiminta on joka tapauksessa aina innostumista ja vielä kerran innostumista.

Sosiokulttuurinen innostaminen (animation socioculturelle) on Ranskassa toisen maailmansodan jälkeen syntynyt ja sieltä laajalle levinnyt filosofis-metodologinen sosiaaliskasvatuksellisen liike ja työmuoto, jota toteutetaan nuorisotyössä, urheiluseuroissa, matkailussa, vanhusten parissa tehtävässä työssä, huumetyössä, vankiloissa ja niin edelleen.

Sana animation juurtuu latinaan ”anima/animus”  eli elämään ja henkeen. Innostaminen on elämän ja hengen antamista, toimintaan motivoitumista, suhteeseen asettumista ja yhteisön ja yhteiskunnan puolesta toimimista. Erityinen huomio kiinnitetään ihmisen, persoonan, kokonaiskehitykseen. Innostaminen on siten pedagoginen liike, jonka tavoite on saada ihmiset osallistumaan oman elämänsä ja yhteisöjensä elämän aktiiviseen ja tiedostavaan rakentamiseen.

Mennään ja tehdään yhdessä

Ihmisen arkipäivä on innostamisen toiminnan lähtökohta. Mennään sinne, missä ihmiset ovat ja elävät, kaduille, toreille, puistoihin ja urheiluseuroihin, ei jäädä toimistojen ja kulttuurilaitosten kätköihin. Ihmistä tuetaan osallistumaan, sillä vain osallistuessaan hän voi rakentaa arkipäiväänsä, ja innostamisessa ihminen itse onkin viranomaisten sijasta keskeinen toimija omien tarpeidensa määrittelystä toiminnan suunnitteluun ja sen arviointiin saakka.

Kaiken innostamiseen liittyvän tavoitteena on kuitenkin edistää ihmisten liittymistä yhteen, yhteisöllistä dialogia ja oppimista tekemällä ja kokemalla. Innostaminen on aina myös suunniteltua ja päämäärätietoista toimintaa, ei koskaan pelkkää puuhastelua.

Innostaminen ja siitä puhuminen ei ole vierasta urheiluliikkeelle. Hyvä Seura -raportin teksti onkin paikoin kuin sosiokulttuurisen innostamisen oppikirjasta. Ollaan siis hyvällä tiellä. Nuorille ja myös aikuisille annetaan ainakin mahdollisuus myös urheiluliikkeen osaltaan tukemana kasvaa kokonaispersoonaltaan ehjiksi, yhteisöllisiksi ja kriittisiksi kansalaisiksi.

Modernissa maailmassa se ei tarkoita aatteen ”saarnaamista” ja ylhäältäpäin ohjaamista. Siksi kaikkein kriittisin piste on se, millaista esimerkkiä aikuiset, johtajat, valmentajat, ohjaajat, antavat nuorille toiminnallaan. Onko aikuisille itselleen aate niin elävä ja selvä, että nuori näkee sen kiinnostavaksi seurata? Ovatko tapaamisemme, juhlamme ja muut niin innostavia sisällöltään ja niin täyteläisiä arvoiltaan, että nuori saa niistä rakennusainetta myös persoonansa kehittymiselle?

Urheilukasvatuksellisessa toiminnassa onkin erityisen tärkeää pohtia myös kasvattajan (valmentajan, ohjaajan) ja nuoren välisen pedagogisen suhteen luonnetta, sillä juuri pedagogisessa vuorovaikutuksessa nuoren ajattelu herää ja auttaa häntä lähtemään liikkeelle ja toimimaan tietoisesti. Myös hyvien esikuvien merkitys on asia, johon urheiluliikkeessä on aina osattu kiinnittää huomiota.

Innostamisen kolme tehtävää

Mutta mitä innostaminen siis konkreettisemmin on? Sitä on kuvattu monella tavalla. Usein kuvauksissa lähdetään avaamaan sen kolmea ulottuvuutta, jotka ovat: pedagoginen, sosiaalinen ja kulttuurinen.

Ranskalaisen innostamisen guru Jean-Claude Gillet nimeää innostamisen kolme tehtävää; tekninen tuotantotehtävä, helpottajana ja välittäjänä toimimisen tehtävä ja valaistumisen taisteleva tehtävä. Kaikki kolme ovat aina läsnä innostamisen toiminnassa, mutta ne painottuvat eri tavalla eri tilanteissa.

Myös liikunta- ja urheilutoimintaa on helppo tarkastella, suunnitella ja arvioida näiden tehtävien avulla. Tuotantotehtävä tarkoittaa silloin sitä tuotosta, projektia tai muuta, joka kulloinkin tuotetaan konkreettisesti. Tuotteet ovat esimerkiksi informaatiota, valmennusta, harjoituksia, turnauksia, leirejä, retkiä, juhlia, pelimatkoja ja monenlaista muuta työtä ja tehtävää eli kaikkea sitä mitä seuroissa konkreettisesti tehdään. Työn ja toiminnan aktiviteetit ovat tällöin toiminnan keskiössä, ja työntekijä on yhteydessä yhteisöönsä käytännöllisen tekemisen idean ympärillä.

Helpottajana ja välittäjänä toimimisen tehtävä tarkoittaa sitä, että työntekijä on fasilitaattori, ryhmän elämän helpottaja, tavoitteiden ja metodien asiantuntija ja keskustelun ja pohdinnan tapojen koordinoija. Helpottamisen tehtävä liittyy erityisesti ryhmän organisointiin ja toiminnan suunnitteluun, samoin monimuotoiseen puheen ja luovuuden herkistämiseen. Tehtävä on selkeyttää tavoitteita ja mielipiteitä, koordinoida ja valita toiminnan strategiat sekä herättää kyvyt odottaa ja unelmoida.

Kolmas eli valaistumisen taisteleva tehtävä liittyy osallistujien tunteisiin. Pyritään selkeyttämään hämäriä tunteita, vapauttamaan osallistujien puhetta ja asettamaan tavoitteita. Asenteet, motivaatio, ja arvot ovat silloin keskeisellä sijalla. Työntekijä auttaa yhteisten utopioiden ja visioiden luomisessa, mutta hän voi osaltaan joutua myös nousemaan barrikadeille nuorten puolesta, esimerkiksi suhteessa virkamiehiin ja muihin päättäjiin.

Edelliset kolme tehtävää yhdistyvät nuorten toimiessa sosiaalisissa suhteissaan, yhdessä toistensa kanssa eli ne yhdistyvät urheiluseuratoiminnassa.

Ohjaajien ja valmentajien haaste

On aika kova haaste ohjaajalle ja valmentajalle, että hän olisi samaan aikaan tekninen organisaattori, tunteiden vapauttaja ja taistelija. Yleensä ihmiselle on joku niistä luonteenomaisin ja läheisin. Joku meistä on erityisen hyvä tekninen järjestelijä ja raha-anomusten tekijä. Jos ne piirteet kuitenkin korostuvat liikaa, syntyy pitkästyttävä tekninen byrokraatti.

Tunteiden ilmaisujen tukija ja porukan elämän helpottaja puolestaan saattaa pahimmillaan sortua liikaan hempeilyyn ja lässytykseen, ja karismaattinen taistelija on pahimmillaan saneleva diktaattori. Siinäpä tasapainottelemista. Joka tapauksessa ohjaajan ja valmentajan olisi hyvä miettiä, mikä puoli hänessä on vahvin ja pyrkiä kehittämään itsessään myös muita puolia. Tai jos on iso seura, jossa on monia toimihenkilöitä, tärkeää olisi, että he olisivat vähän erilaisia. Yksi osaisi hyvin toimistohommat, toinen taistelun melskeen.

Toisin sanoen innostajan työ on varsin moniulotteista, mutta siinä on vain yksi ehdoton perusvaatimus: Innostaa et voi, jollet itse ole innostunut. Työssä tarvitaan tiettyä paloa. Samalla silti itsetuntemusta ja halua myös itse kehittyä kypsäksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi, täydeksi persoonaksi.

Sosiokulttuurinen innostaminen on osallistavaa pedagogiikkaa, ja myös sen menetelmät perustuvat siihen. Sillä ei ole varsinaisia niin sanottuja ihan omia toimintamenetelmiä, vaan sopivia ovat kaikki sellaiset toimintatavat, joiden avulla nuoret saadaan vuorovaikutukseen toistensa kanssa.

Metodien ja todellisuuden tulee myös vastata toisiaan niin, että lähdetään liikkeelle siltä tietoisuuden tasolta, jolla nuoret ovat ja asetutaan sellaiseen dialogiin, joka kohtaa nuoren ja hänen tarinansa. Suomeksi edellinen tarkoittaa, että ei siis puhuta liian hienoja, vaan käytetään kieltä, jota nuoret ymmärtävät ja puhutaan asioista, jotka he kokevat oman elämänsä kannalta tärkeiksi.

Innostamista ei myöskään ole mahdollista ”mallittaa”, niin kuin nyt monessa paikassa muotina näyttää olevan, ja siirtää sellaisenaan seurasta toiseen, sillä jokainen yhteisö on ainutlaatuinen ja tarvitsee omat, juuri sen seuran analyysistä ja tulkinnasta lähtevät toiminnan sovelluksensa.

Mikä meitä innostaa ja miksi?

Innostamisen toiminnassa onkin aina kolme vaihetta. Niitäkin kuvataan kirjallisuudessa aika hienosti, vaikka asia ei sinänsä ole vaikea. Ensin lähdetään liikkeelle todellisuuden kriittisestä analysoinnista. On tunnettava todellisuus ennen kuin sitä voi muuttaa.

Seurojen toiminnassa edellinen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että varataan aikaa siihen, että istutaan yhdessä pohtimaan sitä, mikä tämä meidän seuramme oikein on, mitä lajeja meillä on, keitä juuri me olemme, mitä tarpeita meillä on, mitkä ovat resurssimme ja niin edelleen.

Sen jälkeen lähdetään yhä syvemmin pohtimaan sitä kylää, kaupunkia ja kaupunginosaa, johon seuramme liittyy, käydään läpi seuran historiaa ja jutellaan, miksi seurassamme ovat juuri tietyt lajit edustettuina ja miksi juuri me olemme täällä, miksi esimerkiksi Lepsämän kylältä ei ole osallistujia. Mitkä ovat kiinnostuksemme kohteet, ovatko ne jo aikansa eläneitä, olisiko muualla muita kiinnostuksen kohteita. Kuka täällä määrää? Onko täällä avointa keskustelua? Mikä meitä innostaa, mikä ahdistaa ja miksi?

Seuraavassa vaiheessa tulkitaan ja ymmärretään tämän analyysin tuloksena avautuvaa todellisuutta. Tehdään yhteenveto analyysista. Kysytään ja vastataan selkeästi ja rehellisesti, miksi todellisuutemme on tämä kuin se nyt on, miksi seuramme on kehittynyt juuri tällaiseksi.

Olemmeko ehkä jämähtäneet? Sen jälkeen katsotaan yhdessä tulevaisuuteen, utooppiseen horisonttiin, eli nähdään konkreettisen kuvan tavoin, millainen seuramme voisi olla parhaimmillaan. Voisiko se olla toisenlainen? Mikä meitä erityisesti innostaa? Mitä pitäisi muuttaa?

Lopuksi etsitään yhdessä välineitä, käytännön keinoja, joiden avulla voidaan lähteä hitaalle tielle kohti tuota parempaa tulevaisuutta. Aina välillä, pitkin matkaa, istutaan taas yhdessä arvioimaan kokemuksia toiminnasta ja sen edistymisestä.

Sosiokulttuurinen innostaminen on siis Reilua peliä. Se lähtee ajatuksesta, että jokainen ihminen on yhtä arvokas ja ainutlaatuinen riippumatta iästä, ihonväristä, sukupuolesta, uskonnosta tai muusta. Nuoren ihmisen ainutlaatuisen persoonan kehittymistä ja elämänkutsumuksen löytämistä tuleekin tukea pedagogisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti. Samalla muistetaan, että persoonan kasvaminen täyteyteensä on kuitenkin mahdollista vain yhteisössä, yhteydessä ja vuorovaikutuksessa toisten, yhtä ainutlaatuisten ja arvokkaiden persoonien kanssa.

Sosiokulttuurinen innostaminen on ihmisten herkistämistä ja johdattamista yhteen. Se on sellaisten kokemusten aikaansaamista, että ihmiset niiden vahvistamina uskaltavat vähitellen ilmaista itseään persoonallisesti yhä paremmin. Samalla vahvistetaan sellaisia yhteisöön kuulumisen tunteita, jotka saavat ihmiset toimimaan yhdessä yhteisten tavoitteiden suuntaan. Innostaminen on ennen kaikkea osallistumista. Se on inhimillisen ja solidaarisen yhteiskunnan rakentamista yhdessä.

Lähde: Dosentti, KT, Leena Kurjen alustus Wihuri Hyvä Seura –päivillä 6.-7.10.2006 Vierumäellä

SLU:n jäsenjärjestöt saavat käyttää tekstiä lähteen mainiten: SLU, Liikunnan ja Urheilun Maailma, 14/06, www.slu.fi.