Vuosikymmenen urheilukysymys vaikuttaa vapaaehtoistyöhön

Keskustelu ammattilaisuudesta ja aatteellisuudesta suomalaisessa urheilussa on vuosikymmenen urheilukysymys. Tänä keväänä selkeytetään pelisääntöjä, missä kohden urheilu muuttuu ammattilaisuudeksi.

Pelisääntöjen löytyminen on ehdotonta, jotta yleishyödyllinen toiminta voisi säilyttää erityiskohtelunsa, esimerkiksi talkootyön verottomuuden. Nuorisourheilu pohjautuu vanhempien ja urheiluaktivistien talkootyöhön, jota työtä ei saa yhtään vaikeuttaa verokohtelulla. Nuorisotyötä pitää päinvastoin tukea ja nostaa arvoonsa.

Kilpailuvirasto on ilmoittanut kantanaan, että lajiliiton SM-tason sarjatoiminta on elinkeinotoimintaa ja että lajiliitto kilpailutoiminnan koordinoijana on elinkeinoharjoittajien yhteenliittymä, joka vieläpä on määräävässä markkina-asemassa. Päätös voi merkitä liittojen aatteellisen toiminnan loppumista.

Suomen urheiluseuroista 97 prosenttia on täysin aatteellisia ja yleishyödyllisiä - ammattiurheilijat ovat keskittyneet vain noin 3 prosenttiin seuroista.

Lähtökohtana käydyissä keskusteluissa on ollut, että suomalainen urheilu tarvitsee sekä ammattilaisuutta että yleishyödyllistä vapaaehtoistyötä. Useat lajit sekä seuratoiminta lähes kokonaisuudessaan perustuvat edelleen vapaaehtoisten tekemään työhön. Toisaalta vain ammattilaiset kykenevät useimmissa lajeissa kilpailemaan maailman parhaan tittelistä.

SLU-yhteisö jatkaa keskustelua eri yhteyksissä ja päättää periaatteistaan liittokokouksessa 25.–26.4.1998.

Kyösti Vesterinen, kyosti.vesterinen@mkl.fi

Tekstiä ja kuvaa saa käyttää aiheen uutisoinnissa lähteen mainiten: Liikunnan ja Urheilun Maailma 3/98, Kyösti Vesterinen

Liikunnan ja Urheilun Maailma julkaisee ohessa myös 3.2.1998 Helsingin Sanomissa Vieraskynä -palstalla julkaistun tekstin, jonka kirjoittaja on projektipäällikkö Kerstin Ekman SLU:sta.

Oheista tekstiä ei saa käyttää edelleen mutta referoida toki voi lähteen mainiten: Helsingin Sanomat, Kerstin Ekman, 3.2.1998.

Seurat tarvitsevat verovapauksia

Lapsi- ja nuorisotyötä harrastavat nuorisoseurat turvautuvat yleensä vanhempien kukkaroihin ja talkootyöhön, kirjoittaa Kerstin Ekman.

Valtiontalouden tarkastusvirasto on kiinnittänyt huomiota yhdistysten laajenevaan liiketoimintaan. Viraston mielestä verotonta tulisi olla vain puhtaan aatteellisen toiminnan, jota voisi tukea vähäinen elinkeinotoiminta. Jos liiketoiminta kasvaa huomattavaksi, koko toiminta muuttuisi verolliseksi. Tietyn markkamäärän jälkeen koko toiminta tulkittaisiin liiketoiminnaksi.

Edelleen jääkuitenkin tulkinnan varaa, mikä yhdistyksessä on liiketoimintaa. Markkamääräinen raja asettaisi lisäksi runsasväkiset kunnat eri asemaan kuin harvaat asutut. On eri asia organisoida harrastuksia Helsingin esikaupungeissa kuin maaseudulla. Taitoluistelun kalliit jäämaksut ja muut osallistumiskustannukset tekisivät lajista yhdellä iskulla liiketoimintaa.

Lain mukaan urheiluseuran verottomia tuloja ovat mm. urheilukilpailuista ja niihin liittyvistä toiminnoista saadut tulot. Lipputulot ja tapahtumaan liittyvät, yrittäjien maksamat mainos- ja sponsoritulot ovat siis verottomia.

Arpajaiset ja bingo tuottavat huonosti

Lippu- ja sponsorituloja saavat kuitenkin vain huipputason seurat. Lapsi- ja nuorisotoimintaa harrastavat urheiluseurat turvautuvat yleensä vanhempien kukkaroihin ja talkootyöhön. Nämä tulolähteet ovat kiinnostaneet verottajaa, koska tuloverolaki on näiltä osin epäselvä.

Tarkastusvirasto ehdottaa, että talkootyön tulot olisivat verottomia vain, jos ne liittyvät seuran toimialaan. En pysty hyvällä tahdollakaan keksimään, miten juniorijääkiekkojoukkue saisi tarvittavan rahoituksen kokoon sellaisella talkootyöllä, joka liittyy jäähallin toimintaan.

Virasto kaavailee talkootyön tilalle yhteiskunnan avustusten lisäämistä. Urheiluseurat hankkivat vuosittain 350-400 miljoonaa markkaa talkootyöllä. Se on noin viidesosa seurojen koko varainhankinnasta. Kunnat avustavat seuroja noin 150 miljoonalla markalla. Kuntien pitäisi kasvattaa avustusten määrä kolminkertaiseksi, jos talkootyöstä pitäisi luopua.

Virasto viittaa myös arpajaistuottoihin. Suomessa on kuitenkin Euroopan vanhanaikaisimpia ja siksi urheilun kaikkien arpajaisten nettotuotto, bingotoiminta mukaan luettuna, ei yllä edes 50 miljoonaan markkaan vuodessa. Arpajaisten tuotolla ei ole suurtakaan merkitystä kokonaisrahoitusta ajatellen.

Eräiden verottajien nykyiset päätökset ja tarkastusviraston ehdotukset ovat valitettavan samansuuntaisia. Onko se yleishyödyllistä vai liiketoimintaa, kun jalkapallojunioreiden vanhemmat myyvät kynttilöitä joukkueiden matkakustannusten peittämiseksi, purjehdusseuran jäsenet tekevät vuodesta toiseen vapaaehtoisia siivoustalkoita purjeveneen hankkimiseksi tai ringetteseuran tytöt myyvät talkoovoimin virvokkeita kotihallissaan poikien jääkiekkomatsissa?

Verottaja on mainituissa ja vastaavissa tapauksissa tulkinnut varainhankinnan veronalaiseksi. Toimintamaksujen verottamista perustellaan sillä, että seura kilpailee vastaavien yrittäjien kanssa. Ero yrityksiin on vain se, että yhdistyksessä työntekijät ovat useimmiten vapaaehtoisia ja mahdollinen ylijäämä käytetään uudestaan yhdistyksen toimintaan.

Yleishyödyllisyydestä säädetään tuloverolaissa. Kriteeriksi ei riitä se, että hankitut varat käytetään yleishyödylliseen tai aatteelliseen toimintaan. Tulkinnan vaikeus piilee siinä, että toiminnan on itsessään oltava yleishyödyllistä.

Jos verottaja ilmoittaa, että esimerkiksi talkootyö onkin liiketoimintaa, yhdistykselle määrätään tulovero. Toiminta joutuu myös arvonlisäveron piiriin, jos verotettavan toiminnan liikevaihto ylittää 50 000 markkaa. Verotuspäätös aiheuttaa tavallisille urheiluseuroille paperisodan, josta harva selviää ilman talouden tai juridiikan asiantuntijaa ja huomattavia lisäkustannuksia.

Poliittiset päättäjät ja lainsäätäjät suhtautuvat kyllä myönteisesti yhdistysten toimintaan ja niiden varainhankintaan. Yhdistystoimintaa pidetään välttämättömänä osana suomalaista demokratiaa. Urheiluseuroissa osallistuu viikottain noin 400 000 lasta ja nuorta. Yksin liikunnan parissa arvioidaan toimivan vähintään 500 000 ihmistä muun muassa luottamushenkilöinä, talkootyön tekijöinä, ohjaajina, kouluttajina ja valmentajina.

Jos Vantaan kokoinen kaupunki haluaisi teettää urheiluseuroissa tehtävän talkootyön omalla henkilökunnallaan, se joutuisi palkkaamaan noin 1 800 uutta työntekijää. Kustannukset olisivat 112 miljoonaa markkaa.

Yhdistysten varainhankintakeinot ovat nousseet julkisuuteen eräiden valitettavien veronkiertoyritysten vuoksi. Lisäksi eräät urheilujohtajat kehuvat toimintansa bisnesluonnetta, vaikka siinä onkin tarkoitus käyttää yleishyödyllisten yhdistyksien verovapauksia.

Näin on syntynty kuva, että urheiluseurat kylpevät rahassa. Todellisuus on siitä kaukana. Suomen Liikunta ja Urheilu ry:n selvityksen mukaan mittavaa liiketoimintaa harrastetaan vain noin 20 – 30 seurassa ja päätoimisisa ammattiurheilijoita on noin 170 seurassa. Jäsenrekisterissä on kuitenkin 6 500 seuraa ja 97 prosenttia niistä on edelleen toiminnaltaan harrastusluonteisia.

Liikuntajärjestöt ovat valmiita vaikuttamaan sellaisten selkeiden verosäädösten luomiseksi, joista hyötyvät viranomaiset mutta ennen kaikkea yhteiskunnalle hyödylliset yhdistykset. Yhdistysten verotus edellyttää asiallista ja asiantuntevaa pohdintaa. Vapaaehtoisille seuraedustajille on hyvin helppoa jättää yhdistystoiminta sikseen, jos viranomaisten vaatimukset alkavat tuntua ylimitoitetuilta.