Pyöräurheilija Saikansalosta Zatopekin fiktiiviseen elämäkertaan

Urheilu liikuttaa suuria tunteita, kiinnostaa laajoja piirejä ja on nykyajan kansankulttuuria. Siksi voisi ajatella, että se olisi innoittanut kirjailijoita tarttumaan runsain mitoin dokumentaarisiin tai fiktiivisiin urheiluaiheisiin. Näin ei meillä ole kuitenkaan käynyt. Taiteellisesti merkittävät urheiluteokset ovat harvassa. Joitain sellaisia kuitenkin on.

 

Vanhemmasta kirjallisuudesta muistetaan Pentti Haanpään pyöräurheilija Saikansalo, joka harjoitteli kuumia olosuhteita varten laittamalla polkupyöränsä roikkumaan saunan katosta. Urho Karhumäen Berliinin olympiakisoissa taidelajin kultamitalin saavuttanut ”Avoveteen” liittyy urheilumme suuruuden päiviin: kotikisoissa tulee kymmenentuhannen metrin juoksusta kolmoisvoitto. Siitä tehty elokuva tunnetaan luultavasti kirjaa paremmin. Suomi-filmin parhaiden perinteiden mukaisesti päähenkilölle ei käy hyvin, kun hän tulee ”turmeltuneeseen Helsinkiin”, mutta hän kokoaa itsensä ja voittaa olympialaisten kultamitalin.

 

Sotien jälkeisenä modernistien aikana ei näin ihanteelliselle kuvaukselle ollut enää sijaa. Niinpä Juhani Peltosen ihmeurheilija Elmo voittaa olympiakisojen sadan metrin juoksun, vaikka kaatuu matkalla. Suomen urheilutietäjien kilpailussa oli jokunen vuosi sitten viimeisenä kysymyksenä se, mitä seuraa tämä Elmo edusti. Oikea vastaus oli Kainalniemen hiki. Kysymys oli hyvä. On paikallaan, että tässä tiukassa kisassa testataan myös urheilu kulttuurihistorian tuntemusta.

 

Veijo Merellä on kaksikin urheilua kuvaavaa tekstiä, jotka eivät ole sillä tavoin epätodellisia kuin Peltosen ja Haanpään tekstit. ”Jääkiekkoilijan kesä” on kirja 1950-luvun hämeenlinnalaismiljööstä. Se kertoo urheilijoista, mutta urheilu on siinä taustalla vielä enemmän kuin sota Meren sotaromaaneissa. Meren mainiossa kuunnelma käsikirjoituksessa ”Maaottelussa” mies ja nainen ovat tulleet Suomi-Ruotsi yleisurheilumaaoteluun, he puhuvat keskenään ja joutuvat keskusteluun tuntemattoman vierustoverin kanssa. Kaikki puhuvat toistensa ohitse ja taustalta kuuluvat kenttäkuuluttajan ja radioselostajien äänet. Tilanne on yhtä aikaa sekä todellinen että epätodellinen. Urheilupainotteisempi on kilpapyöräilystä ja italialaisesta jalkapallosta viehättyneen Jukka Pakkasen romaani ”Viimeinen kilometri”.

 

Suomalaisessa urheilulyriikassa on ylivertainen ykkönen Yrjö Jylhän kaatuneiden urheilijoiden muistokisoihin kesällä 1940 kirjoittama ”Vaienneet voittajat”. Unohduksiin on jäänyt jo vuonna 1931 ilmestynyt Jylhän urheiluaiheinen runokokoelma ”Viimeinen kierros”. Panu Rajalan sanoin R.W. Palmroth eli nimimerkki Palle valtasi tämän jälkeen urheiluaiheisten käyttörunojen markkinat Suomessa. Vanhempi polvi muistaakin vielä Pallen kuplettityyppisiä riimejä. Ne liittyvät aikaan, joka on kauan sitten ohitettu. Vanhan ajan mitallista urheilurunoa edustaa Aale Tynnin, taideolympiakisojen kultamitalivoittaja hänkin, ”Hellaan laakerit”, jossa ylpeä puu kumartaa vain voittajaa.

 

Kuluvana vuonna julkaistiin suomennettuna ranskalaisen Jean Echenozin vuodelta 2008 oleva teos ”Pitkä Juoksu”, pienimuotoinen elämäkertaromaani Emil Zatopekista. Se edustaa sellaista taiteen lajia, jota ei ole meillä urheilukirjallisuudessa harrastettu. Kyseessä on dokumenttiromaani, jossa on ilmeisen paljon keksittyä. Teos alkaa saksalaisten marssilla Määriin vuonna 1939 ja päättyy siihen, kun juoksijasuuruus on lähetetty Varsovan liiton suorittaman Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen maaseudulle kaivamaan puhelintolppien kuoppia. Juoksijan vaiheet taustoittuvat Tsekkoslovakian kohtalonvuosiin. Kirja kertoo näin paljon myös reaalisosialismin vuosista.

 

Echenozin tyylilaji on minimalismi. Lukija vaistoaa urheilun draaman, mutta kaikkea ei kerrota. Tämä jättää lukijan mielikuvitukselle tilaa. Kirja keskittyy paljon juoksijan yksityiselämän ja arjen tuntojen kuvaamiseen, armeijan palveluksessa olevan Zatopekin suhteeseen valtiovaltaan ja kilpailuihin valmistutumiseen tavalla, jota ei ole ollut luettavissa urheilukirjallisuudesta. Zatopekin suhtautuminen Prahan kevääseen kerrotaan niin ikään taitavasti.

 

Urheilusta perillä olevaa lukijaa härnätään sillä, että ilmeisen tahallaan jätetään kertomatta esimerkiksi Helsingin olympiakisojen 5000 metrin värikkäät vaiheet. Kirjan mukaan Zatopek vain nujersi vastustajansa toinen toisensa jälkeen, vaikkei tuntenut oloaan hyväksi ennen kilpailua.  Zatopekin vaimo Dana esiintyy kirjan sivuilla myös Helsingin olympiakisojen yhteydessä, mutta se jätetään kertomatta, miten tämä intoutuneena miehensä toisesta kultamitalista juuri tuossa dramaattisessa 5.000 metrin juoksussa tempaisi keihäänsä voittotulokseen.

 

Kilpakumppanien nimiä vilahtelee englantilaisesta Sydney Woodersonista neuvostoliittolaiseen Vladimir Kutsiin, mutta tunnetuinta, Zatopekin varjoa ranskalais-algerialaista Alain Mimounia, ei mainita. Tarkoituksellisesti kirjailija jättää näin kertomatta senkin, miten ensimmäisen kerran suurkilpailussa Zatopekin voittanut Mimoun otti Melbournen olympiakisojen maalissa avosylin vastaan kuudenneksi jääneen Zatopekin.

 

Romaanitaiteessa Suomi ja suomalaiset näkyvät ulkomaalaisten kirjoittamissa teoksissa vain vähän. Echenozin teos on tästä poikkeus. Korpimetsien mieheksi luonnehdittu Viljo Heino on nuorelle Zatopekille lähes jumalhahmo, joka jättää Zatopekin tämän ensimmäisissä suurkilpailuissa Oslon EM-kilpailujen 5.000 metrillä viidenneksi. Sitä ei kerrota, että Heino voitti samoissa kisoissa päämatkansa 10.000 metriä. Heinon ja Zatopekin kisa Lontoon olympialaisten kympillä kuvataan epätarkasti ja virheellisestikin taiteilijan vapauksia käyttäen. Myös Paavo Nurmi vilahtaa Helsingin kisojen aikana liikkeensä myyntipöydän takana tavalla, joka on vastaa suomalaisjuoksijoista ulkomailla vallitsevaa kuvaa vähäpuheisina mutta määrätietoisina henkilöinä.

 

Sopisiko Echenozin tyylilaji meillekin? Toisten tyylilajin kopioiminen on tietenkin uskaliasta. Suomalaisen urheiluyleisön maku tuntien voisi sitä paitsi vaatia rohkeutta lähteä kirjoittamaan kansallissankarin edesottamuksista faktoja oikoen ja tärkeitä tapahtumia sivuuttaen. Esitetty kysymys ei ole kuitenkaan aivan aiheeton, kun seuraa Echenozin kirjan osaltaan synnyttämää keskustelua urheilijaelämäkertojen todellisuuspohjasta. Vuonna 2009 ilmestyivät meillä Antero Raevuoren teos ”Järviset” sekä’ Arto Terosen ja Jouko Vuolteen ”Kiveen hakatut”, jotka kumpikin palkittiin syystäkin vuoden 2010 urheilugaalassa. Kiveen hakatuista on ilmestynyt kuluvana vuonna jatko-osa. Näennäisesti eri tyylilajeja käyttäen syntyneet teokset eivät ole niin kaukana toisistaan kuin voisi luulla.

 

Tutkija, VTT Erkki Vettenniemi on otsikoinut Echenozin ja Raevuoren kirjojen arvioinnin sanoin ”Melkein tosia tarinoita – merkintöjä elämäkertakirjallisuudesta” (Liikunta ja tiede 5/2010 s. 66-67).Otsikko puhuu puolestaan. Raevuori sommittelee Vettenniemen mukaan kohdehenkilöilleen vuorosanoja, niin kuin tämä tekeekin. Totisinkaan lukija ei tätä kieltäne, vaikka olisi tempautunut täysillä mukaan vetävään kerrontaan. Vettenniemen mukaan Raevuori turvautuu toistuvasti ”historiallisen totuuden” kannalta keskeisissä seikoissa sepitteeseen. Sitaatit ovat Vettenniemen; tämä kertoo siitä, että hän mieltää historiallisen totuuden monimielisyyden. Paradoksin aineksia on siinä, että Echenozin fiktiivisessä elämäkerrassa eläytymiskerronta rajoittuisi vähemmän tärkeisiin tekijöihin. Näinkin voi tilanteen kokea, joskin arviointi on näyttää yliampuvalta.

 

Vettenniemi ei ole arviossaan toki sinänsä hakoteillä. Se tuo mieleen dokumenttiromaanien todellisuuspohjasta pitkään käydyn keskustelun. Klassinen on myös se kysymys, missä kulkee taiteellisen ja tieteellisen historiateoksen raja, esimerkkeinä vaikkapa Zacharias Topeliuksen ”Välskärin kertomukset” ja Johan Huizingan ”Keskiajan syksy” ja jopa jotkut Matti Klingen tekstit. Historiallisen tiedon ja analyyttisyyden puutteesta kritisoi Kiveen hakattujen toista versiota taitava blogisti Jukka Kemppinen 15.11.2010 jutussaan ”Kiveen kiinnitetyt”. Kyllä Kemppinenkin on kirjasta silti viehättynyt. Kirja onkin tavattoman kiintoisa ja elävästi kirjoitettu, mutta samalla kun siinä oiotaan virheellisiä käsityksiä, mukaan mahtuu haksahduksia. Sellaisena voidaan mainita se, että tekijöiltä menevät Ville Ritolan pienoiselämäkerrassa Antwerpenin ja Amsterdamin olympiakisat välillä sekaisin.

 

Mitä sitten jää lukijalle käteen ja miten tätä tulisi evästää? Vettenniemi päätyy siihen, ettei Raevuoren kerronnallisia ratkaisuja pidä sinänsä oudoksua. Hänen teoksensa menettäisivätkin tyylillisesti paljon, jos kaiken paperille pannun tulisi perustua dokumentteihin. Sama koskee Echenozia. Lukijan onkin vain tiedostettava kirjoittajien tyylilaji ja oltava tarkkana. Aina ei voi kuitenkaan millään tietää, missä kirjoittaja panee omiaan. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että Veikko Huovinen kiusaa taitavasti lukijaansa ”Veitikassa” sillä, mikä on totta, mikä tarua. Tätä kirjaa ei kuitenkaan ole tarkoitettu luettavaksi Kolmannen valtakunnan lähdeteoksena.

 

Tieteellinenkään elämäkerta ei ole koskaan lopullinen, mutta siinä tulisi olla vahva tietopohja. Puhdasta fiktiota kirjoittavan taiteellinen vapaus on suurin, mutta tarkkaavainen lukija vaistoaa sen, onko tekstissä falskeja aineksia. Olisimme paljoa vailla, jos meillä ei olisi Echenozia, Raevuorta, Vuolletta ja Terosta - tai Veijo Merta ja Pentti Haanpäätä – ja keskusteluun osallistuvia kriitikoita.