LUNK: Oodi puulaakiliikunnalle

Tommi Mäkinen

Puulaakiliikunnassa kulminoituvat liikunnan aito ilo, yhteisöllisyys ja hikiliikunta. Puulaakiliikunta on mielestäni aliarvostettu liikkumismuoto kilpaurheiluun ja hyötyliikuntaan verrattuna, eikä se myöskään mediassa saa ansaitsemaansa huomiota. Liian harvassa ovat nuorten tai nuorten aikuisten omat liikuntaporukat, joissa pääosassa on sosiaalisuus ja hauskuus, ei raaka kilpailu.

Puulaakitoiminta on omiaan edistämään nuorten, miksei vanhempienkin, vastuunottoa ja vuorovaikutusta. Puulaakiliikunnan mahdollistaminen ja siihen motivoiminen pitäisi olla kaikkien liikunnan ammattilaisten harteilla!

Opiskelen liikunnanopettajaksi, ja ainejärjestömme Sporticuksen aktiivit ovat laittaneet alulle uuden urheiluseuran, Liikunnan Riemun. Seuran tarkoituksena on mahdollistaa sekä rento puulaakipelailu että vakavampihenkinenkin kilpaurheilu. Jaostoja löytyy useampia naisten lentopallosta miesten futsaliin.
 
Laajemmalla tasolla paras esimerkki organisoidusta puulaakikilpailutoiminnasta on Lahden Kortteliliiga, jonka lähes neljätuhatta 15–75-vuotiasta jäsentä kilpailevat ympäri vuoden 17 eri lajissa. Muutama vuosi sitten pääsin itsekin kirmaamaan pallon perään numero selässä vuosien tauon jälkeen viikonloppusarjan kolmosdivarissa. Puulaakiliikuntaan ei tarvita virallista seuraa tai organisaatiota. Kysykääpä asiaa vaikka liikunnan ”Paskojen palloilijoiden kerholta”, joka kokoontuu viikoittain parantamaan palloilutaitojaan hyvällä porukalla ja hengellä.
 
Nuorilla ei aina ole yhteisöä, johon voisi kiinnittyä ja jonka mukana kasvaa. Opiskelijat kärsivät jaksamisongelmista ja työstressistä. Liian usein tarjolla on vain kilpaurheilua useine viikoittaisine harjoituksineen ja menestystavoitteineen, mikä ei kaikilla nuorilla ainakaan vähennä stressin määrää.
 
Turhan monet nuoret jäävät vaille harrastusta yläasteen jälkeen. Nuori ei välttämättä halua kovin tosissaan urheilla, koska elämässä on muutakin, mutta toisaalta kuuluminen porukkaan ja yhdessä tekeminen voi olla tärkeä osa oman identiteetin luomista. Hieman vanhemmalla iälläkin voi lenkille lähtö yksin tuntua liian tylsältä, mutta positiivinen sosiaalinen paine ajaa laiskemmankin miehenjärkäleen hikipanta päässään läheiseen sählykaukaloon.
 
Näitä asioita emme pohdiskelleet, kun seitsemännen luokan alettua marssimme rehtorin kansliaan pyytämään sählyvuoroa kourassamme kahdenkymmenen oppilaan pelaajalista. Valveutunut rehtori antoi meille koko yläasteen ajaksi kaksi 1,5h vuoroa viikossa. Monille pojille tämä kolmituntinen oli ainoa liikuntaharrastus yläasteen aikana. Toisaalta ”pelaajavalmentajamme” on pelannut myöhemmin kymmeniä SM-pelejä salibandyssa.
 
Liikunnan lisäksi saimme vastuuta, onnistumisen kokemuksia, loimme yhteisön ja välillä pelasimme ystävyysotteluita muita luokka-asteita vastaan. Ilman rehtoria olisi nuorten pojankoltiaisten hieno idea maatunut lipaston pöytälaatikossa. Monia hikipisaroita olisi jäänyt vuodattamatta ja monia naurunremakoita nauramatta.
 
Miten tämänkaltaista toimintaa voidaan edistää nuorilla? Kenen vastuulla se on? Mistä kaivetaan harrastetilat? Kaiken tulee lähteä nuorista itsestään, mutta joskus siihen ehkä tarvitaan pientä katalyyttia, joka auttaa asioita tapahtumaan. Liikunnanopettaja ja rehtori voivat kannustaa oppilaita tekemään itse tarjoamalla tilaa ja mahdollisesti välineitä nuorten käyttöön. Hankalinta on alkuunpääsy, minkä jälkeen toiminta etenee kuin itsestään.
 
Myös seurat voivat tarjota mahdollisuuksia puulaakitoimintaan. Hyvänä esimerkkinä katalysaattoreista ovat, Nuoren Suomen kouluttamat Moverit, jotka kiertävät ympäri Suomea kouluissa tukemassa oppilaita välituntiliikunnan tai liikuntatapahtumien järjestämisessä. Heitänkin mietintämyssyn lukijoille: Mistä saataisiin jokaiseen koulu- ja seurayhteisöön omat moverinsa?
 

Teksti: Tommi Mäkinen

Liikunnan ja urheilun nuorisokomitealaiset seuraavat blogikirjoituksillaan ajan menoa, otalunkisti.blogsport.com 

SLU:n jäsenjärjestöt ja niiden seurat saavat käyttää tekstiä lähteen mainiten: Tommi Mäkinen, LUM 3/11, SLU.fi.
 


« Takaisin