Vain läksyjäkö?

Lomat taitavat noin keskimäärin olla takana ja itse kukin meistä on palannut töihin – edellyttäen että niitä on. Samalla tavoin lapset ovat aloittaneet uurastuksen kouluissa, eikä kukaan heistä liene jäänyt ilman ”työpaikkaa”, mutta pitääkö pienen koululaisen jaksaa ihan mitä vain?

Kellon lähestyessä iltaa suuntaavat virka-aikaa tekevät kohti kotia. Matkalla kauppaan, ehkä postiin tai joitain juoksevia asioita hoitamaan ennen kuin asunnon ovi aukeaa. On aika irrottautua työasioista ja tehdä tovi jotain muuta. 

Pieni koululainen lähtee myös aamuvarhaisella kohti koulua ja palaa päivän aherruksen jälkeen aivan samalla tavoin kotiin. On aika kommunikoida äidin tai isän kanssa – kaikki lienee hyvin, vai kuinka.

Sitten aika usein seuraa se hetki, jona me vanhemmat haluamme kantaa vastuutamme jälkikasvun kehityksestä ja kysymme, että onko läksyt jo tehty? ”Teethän ne huolellisesti!” 

Meniköhän kaikki nyt ihan oikein? Mitä jos esimies joka päivä tultuasi kotiin soittaisi ja sanoisi, että istupa nyt pariksi tunniksi kotikoneen ääreen ja valmistele heti huominen päivä.

Onko siis ihan oikein ja fiksua, että pieni koululainen heti koulusta tultuaan jatkaisi opiskelua ilman päätä selvittää taukoa? Pitäisikö häneltä yleisten kuulumisten jälkeen kysyä vaikkapa, että oletko syönyt välipalaa ja ollut ulkona tai menossa pariksi tunniksi pihalle happea haukkaamaan? 

Läksyt – joihin totta vie kulu kuin puolisen tuntia – ehtii hyvin tehdä sen jälkeen. Ja silloin on mahdollisuus jopa oivaltaa jotain, kas kun aivotkin ovat saaneet tovin levätä. Pieni hengästyminen olisi tietysti ulkona olon suotuisa lisäseuraus.

Koska sellainen kokonaiskoulupäivä, jossa tutussa lähiympäristössä opiskelun jälkeen olisi mahdollisuus harrastaa erilaista liikuntaa ihan vaikka päivittäin, ei liene ihan heti näköpiirissä, jää vastuu lasten iltapäivistä edelleen kodeille – niin kuin tietysti pitääkin.

Ehkä siis jatkossa kannustamme lapsia ”työpäivän” jälkeen ensin irrottautumaan toviksi päivän askareista ynnä pitämään itsestään huolta ja vasta sitten ahkeroimaan jälleen.

Kun olemme tämän tehneet, voisimme tietenkin yrittää samaa myös itse eli töiden jälkeen tovi liikettä ulkoilmassa, maistuva välipala, pieni lepotuokio ja sitten illan askareisiin, joita tietenkin kotona riittää.

Ai, että ei ole lapsiperheessä realismia – myönnän - mutta ainakin tavoiteltava tila, jonka yhtenä osana voisi olla työmatkan kulkeminen omaa kehoa rasittamalla. Mutta lapsen kyseessä ollen moinen malli on ihan mahdollinen, jos niin vaan halutaan.

Vai eikö ole niin, että ajatus kulkee paremmin levänneenä pienen reippailun jälkeen. Tällä kertaa vastaväite lienee ihan 

SilmänLUMetta

SLU:n jäsenjärjestöt ja niiden seurat saavat käyttää tekstiä lähteen mainiten: LUM 9 /10, SLU.fi