Puhumattomuuden korkea veisu
 "Minulle liikunnassa on tärkeää ilo", yliopistopappi ja monet arvokisat kiertänyt kisapappi Leena Huovinen sanoo. |
Perheemme kuopus, 6-vuotias eskarilainen on kova puhumaan. Niin kova, että päiväkodista asiaan puututtiin hieman huolustuneina. Ei sen tähden, että tytär itse puhumisestaan kärsisi, mutta muut lapset lamaantuivat ja ruoka jäi syömättä. Pääasiassa asiaa tyttö puhui, mutta sitä oli paljon. Barbieleikkien ”Nyt tää sanois sille, että sää oot ihana” –tarinointi on loistavaa harjoitetta aikuisen maailmaan, siihen puhumisen hienouteen ja dialogiin.
Urheilun ytimessä puhetta on vähän. Usein mietin, miten on mahdollista niin vähällä puheella päästä niin hyviin tuloksiin. En väitä, että puheella tehtäisiin huippusuorituksia. Mutta huolimatta siitä, että vaikeneminen on maan tapa, uskon puhumisen mahtiin. Se, että sanoo asioita ääneen ja on vuorovaikutuksessa toisen kanssa, luo uuden tilan. Siinä lisääntyy ymmärrys paitsi itsestä, myös toisesta. Ja se tuskin on urheilussa täysin samantekevää.
Tai kyllä puhetta urheilussa riittää. Se on rationaalista ja analyyttistäkin, mutta tunnepuhe on pinnallista. Tuntuu, että tilaa ei ole vaikeille tunteille kuten häpeä, syyllisyys tai epätoivo. Ei siis ihme, jos epäonnistuneen suorituksen jälkeen urheilija yrittää pinnistäen väittää, että ihan hyvin meni, vaikka keljuuntumiskerroin on miljoona. Hymyä huuleen ja haavoja nuolemaan. Kirkossa on paljon puhetta, vaikka monesti se ei kohdistu kehenkään. Puhutaan ja puhutaan, mutta vuorovaikutusta ei synny. En minä sellaista puhetta urheiluun kaipaa, vaan avointa, rehellistä, pohdiskelevaa, rohkeaa ja pelotonta. Silloin ei tarvitse luulojen maailmaan jäädä. Sen sijaan että päättelisimme omassa pienessä päässämme toisen tuntoja kysyisimmekin suoraan: ”Mikä sun on?”
Jos puhuminen vaikeista asioista on hankalaa, vielä vaikempaa on puheeksiottaminen. Kuka meistä vapaaehtoisesti liikkuisi, epämukavuusalueelle, jos on mahdollisuus kiertää asiaa. Kyse voi olla myös osaamattomuudesta. Jos ei ole kotona asioita opittu selvittämään puhumalla, miten sitä osaisi aikuisenakaan. Puhumattomuus on myös vallankäyttöä; en puhu, jos et sinäkään puhu. Tai se voi olla pelkoa, ujoutta tai yksinkertaista tyhmyyttäkin. Viisas vaikenee, se lienee meillä omaksutuin tapa olla vuorovaikutuksessa. Mutta me tarvitsemme sanoja ja puhetta. Mitä tärkeämmästä asiasta on kyse, sanat tuovat siihen tilan ja mahdollisuuden. Jos ei ole sanoja ja puhetta, ihmisen mieli on niin ovela , että se alkaa itse täyttää tyhjää tilaa omilla mielikuvillaan. Ja sitten ihmetellään, kun ei toista ymmärrä...
Ja kun emme puhu, on helppo sysätä etenkin epäonnistumiset ”pää petti” otsikon alle. Siis kenen pää ei kestä? Urheilijan, median ja vai suomalaisen penkkiurheilijan? Onko meillä näyttöä siitä, että suomalaisten pää pettää useammin kuin ruotsalaisen? Vai onko se hokema, joka isketään kehiin, kun ei ole välineitä tai uskallusta tarkastella isoa kuvaa. Tai yksinkertaisesti myöntää, että taso on juuri se missä nyt mennään. Korkeammalle ja kovempaa ei päästä.
Kukaan meistä ei varmaan pidä siitä, jos ulkopuolinen tulee määrittelemään juuri minun pään sisäistä tilaa. Sillä toisen pään sisälle ei voi kukaan toinen nähdä. Hyvä, jos aina itsekään ymmärtää omia pään liikkeitä. Olemme usein ulalla, kun puhumme toisten tarpeista, emme omistamme.
Mikä siinä on niin kamalaa, jos pää pettää? Pelkoko kasvojen menetyksestä, häpeästä ja epäonnistumisesta. Vai yksinkertaisesti siitä, että oman pään sisäinen maailma on niin monimuotoinen ja jännä. Ja jos se pettää, tuntuu kuin koko maailma pettäisi. Ei kai se sen kummempaa ole kuin kyynärpään murtuminen. Sillekin voi tehdä jotain, jos haluaa. Se että asia on vaikea ja vaiettu, kertoo että meillä tässä vaikenemisen luvatussa maassa on vielä paljon oppimista ja puhumista. Senhän voi aloittaa itsestä.
Teksti: Leena Huovinen, kuva: Aino Huovio
Yliopistopappi Leena Huovinen on kymmenes kolumnisti LUMin Reilu Peli -kolumnisarjassa. Sarjassa erilaiset kirjoittajat nostavat esiin itselleen tärkeitä Reilun Pelin teemoja.
Sarjassa aiemmin ilmestyneet kolumnit:
Kaisu Laasonen: Pieniä suuria reiluja tekoja
Wilson Kirwa: Lapset ovat tärkein aarteemme
Tapio Imporanta: Reiluja töitä tarjolla
Leena Lehtolainen: Onko pakko kilpailla?
Doinita Negruti: Rakkaudesta koripalloon
Olli Mäkinen: Keinot ovat yhtä tärkeitä kuin päämäärä
Katja Keränen: Jokainen on liikunnallinen