Tuhlarien ehdoilla

Kun massaa on riittävästi, on myös mahdollista hukata siitä jokunen osa. Mutta entä jos massa muodostuukin ihmisalkioista, tai kuten nyt, nuorista urheilijan aluista, toimiiko sama logiikka edelleen?

Urheilun sisimmän olemuksen pohtiminen tekee joskus jakomieliseksi. Kun nuorten huipulle tähtäävää kilpaurheilua pohtii, tulee usein pohtineeksi sitä perustavaa laatua olevaa kysymystä, kenen ehdoilla toimintaa tehdään.

Kyllä, on aivan oikein, että lahjakkaimmille tarjotaan mahdollisuus jalostaa taitonsa niin pitkälle kuin se on mahdollista. Yhtä lailla kyllä on vastaus myös kysymykseen, onko nyky-yhteiskunnassa tärkeää, että kaikki lapset liikkuvat ja saavat pelata.

Nyt on kuitenkin syytä kääntää katse isoja massoja käsitteleviin lajeihin, joita Euroopassa ovat aina jalka- ja monesti myös koripallo. Suomessa katse suuntaa myös kohti jääkiekkoa. Onko siis niin, että aikaisin tapahtunut lahjakkuuksien hakeminen ei ole ristiriidassa sen lupauksen kanssa, että kaikkien tulee saada liikkua?

Haetaanpa apua Yhdysvalloista, josta useimmiten maailman nopeimmat ihmiset ovat löytyneet, vaikka Jamaika pyrkiikin vahvasti tuota kuvaa murskaamaan. Yhdysvaltojen yliopistojen erinomainen urheilujärjestelmä tarjoaa stipendien voimin mahdollisuuden hyvään valmennukseen. Mutta se jos mikä on myös yksilöistä piittaamatonta tuhlausta!

Kun yliopiston arvostettu valmentaja on luonut omat menetelmänsä, noudatetaan niitä yleensä mitään osaa kyseenalaistamatta. Jos nuoren spinterin ominaisuudet tai kehitystaso eivät vastaa valmennusta – so what, tough luck! Joillekin järjestelmä sopii ja heistä tulee nopeita, muista puolinopeita. Ja mikä pahinta, näin muuten tapahtuu jo tähtilippumaan oppikouluissa. Suomessa tuskin olisi varaa tuhota yhtään 10,20 juoksevaa 18-vuotiasta nuorukaista analysoimatta, mitä hänen kehityksensä vaatii, eihän?

Iso massa mahdollistaa olla välittämättä yksilöstä ja sen kehittymisestä.

Maailman lähes parhaassa koripallo- ja miltei yhtä hyvässä jalkapallomaassa vannotaan suurten massojen liikuttamisen nimeen. Hauskaa pitää olla ja lasten tulee olla lapsia. Kuitenkin maassa on arvostettua ja oikein valita muutaman sadan lahjakkaimman 12-vuotiaan joukosta muutaman turnauksen ja parin tarkkailukerran perusteella ne parhaat, joista jo 14-vuotiaina tusinaa koulitaan kohti upeaa tulevaisuutta.

Tapahtuuko tässä virhe, vai onko reitti oikea? Näytöt puhuvat onnistumisen puolesta; lasten ja erityisesti heidän vanhempien silmissä siintävät NBA:n miljoonat, Euroliigan mahtitilit ja menestys arvokisoissa. Kaikkia niitä on joillekin ollut tarjolla. Kokonaisvaltaisesta uranhallinnasta puhutaan ja uransa lopettaneet huippupelaajat on valjastettu silottelemaan nuorten lupausten tietä. Kuulostaa hyvältä, vai mitä Ricky Rubio (se 18-vuotias nuorukainen, joka johti jo Pekingissä Espanjan peliä aloitusviisikossa)? Onko muuten Raulin tarinan takana jotain samaa?

Mutta kun tässä puhutaan niistä kahdestatoista tytöstä ja pojasta ikäluokkaa kohden. Kuka huolehtii siitä ensimmäisestä ulkopuolelle jääneestä? Miten tämä tusina vastaa siihen isoon haasteeseen, jonka lasten vähentynyt liikkuminen on aiheuttanut. Miten yksi Euroopan nopeimmin lihovista kansoista aikoo pitää nami-nami sukupolven työkykyisinä?

On siis jakomielinen olo!

Kuka päättää, kuka resursoi, kuka on ketä varten, onko joku minua varten, onko missään mitään järkeä, vai onko vaan ihan oikein, että jotkut ovat joidenkin mielestä parempia kuin toiset?

Toisaalta – kukaan ei kritisoi, kun nuoret balettitanssijat laitetaan riviin ja valtaosa ulos – kas kun hartiat ovat kovin isot. Kukaan ei myöskään kritisoi, jos 6-vuotias on viulunsoiton tehokurssilla – se taitaa olla vaan hienoa ja lisäksi esiintyminen koulun juhlissa on taattu mummin iloksi.

Ja vielä lopuksi, miksi urheilu on kulttuurin lohko, jossa 8-vuotiaan pojan Barcelonan parissa herännyt kiinnostus on uutisaihe?

Oli niin tai näin – se, että näin tapahtuu, ei kuitenkaan ole

SilmänLUMetta

SLU:n jäsenjärjestöt ja niiden seurat saavat käyttää tekstiä lähteen mainiten: LUM 14/09, SLU.fi.