Parkour – lajievoluutio vai jotain ihan muuta?
 Kahden satunnaisesti valitun pisteen välillä mahdollisimman nopeaa, sulavaa ja suoraviivaista etenemistä. |
Urheilukenttä voi nykyisin sijaita oikeastaan aivan missä vain. Tässä tapauksessa se sijaitsee Jyväskylän yliopiston Ravintola Ilokiven terassilla, eikä kysymys ole hauislihaksen harjoittamisesta tuopin avulla, vaan aivan muusta – Parkourista.
”Parkourin harrastajan silmin kyseessä on todella urheilu- tai leikkikenttä, miten vaan halutaan”, sanoo Perttu Mäkinen tai paremmin ”Hämähäkki Perttu”, kuten hänet lajin parissa tunnetaan.
Pohdinta siitä, onko Parkour perinteisen telinevoimistelun urbaani kehitysvaihe, ei sekään tuo suoraa vastausta, koska se on ja ei ole.
”Vaikka niissä on samoja fyysisiä elementtejä, ei Parkour lähde voittamisesta ja paremmuuden mittaamisesta vaan etenemisestä kahden satunnaisesti valitun pisteen välillä mahdollisimman nopeasti, sulavasti ja suoraviivaisesti. Se ei ole temppuja ja ojennettuja nilkkoja vaan harjoittelua tätä etenemistä varten.”
Parkourissa on urbaaniksi lajiksi aika metkat eettiset pelisäännöt; ympäristöä ei saa vahingoittaa, eikä siihen saa jäädä jälkiä. Vasta kun ympäristö on tutkittu, voidaan ”ukemia” yrittää, eikä turvallisuudella saa leikkiä. Kiire ei voi olla eikä aikaa oteta.
”Parkour ei oikeastaan ole laji, mutta koska sitä harjoitellaan aivan samoin kuin perinteisiä urheilulajeja, ei se kaukanakaan ole”, pohtii Perttu.
”Erona on ehkä se, että kilpaurheilussa nautinnon lisäksi haetaan konkreettista tulosta, Parkourissa uusia taitoja.”
Uskallatko liikkua nelivuotiaan lailla?
Perttu Mäkinen oli pienenä kuin kuka tahansa pikkupoika. Hän kokeili monia lajeja, mutta mikään ei oikein uponnut. Parkourissa häntä kiehtoi se, ettei ole väärää ja oikeaa tapaa, ei tarvitse voittaa toista vaan itsensä. Kimmokkeen hän sai nähtyään keväällä 2003 lyhyen omituisia ranskalaisia lajeja käsitelleen dokumentin ja niinpä perinteisen akrobatian harjoittelu sai väistyä.
Parkourin historian lyhyt oppimäärä on nopeasti kirjattu. Silloin mennään noin 15 vuotta ajassa taaksepäin Pariisin lähiöihin. Ryhmä nuoria kehitti seikkailuleikeistään lajin, joka aluksi sai nimekseen ’liikkumisen taito tai taide’, noin vapaasti suomennettuna. Ranskan rajojen ulkopuolelle se levisi vasta kuusi vuotta sitten ja on sen jälkeen vallannut kaikki maanosat, ja oikeastaan kaikissa maissa on jo ainakin joitain harrastajia. Jokin kysyntä on siis ollut olemassa.
”Harrastamisen kynnys on todella matala, koska mitään varsinaisia välineitä ei tarvita, eikä mikään valmistaja vielä ole edes brändännyt Parkour – mallistoa tai kenkiä – hyvä niin. Isoin kynnys taitaa olla se, että uskaltaa lähteä ulos liikkumaan nelivuotiaan lailla.”
Parkour on tietenkin sosiaalisen median laji, jolla on alusta alkaen ollut omat keskustelufooruminsa. Sieltä juontaa juurensa myös Pertun ”Hämähäkki” lempinimi, joka ”Spidy” muodossa on levinnyt maailmalle.
Fyysikosta Parkour -ammattilaiseksi
Vaikka Perttu Mäkinen on nykyään Parkour -ammattilainen, on hänellä myös konventionaalinen toinen elämä. Hän on koulutukseltaan fyysikko. Sen tutkiminen sai väistyä opettamisen ja näytösten tieltä kolme vuotta sitten. Elanto tulee nyt niistä.
Näytökset ovat Parkourin mukava sivujuonne, eivät sinänsä itsetarkoitus. Niitä tehdään, koska ’Parkour vaan sattuu näyttämään hyvältä’ ja sitä on yhdistetty esimerkiksi ilma-akrobatiaan ja tanssiteatteriin.
Parkour ei ole filosofia eikä elämäntapa, mutta ehkä sen avulla oppii luovemmin suhtautumaan arkielämän mahdollisiin ongelmiin. Samalla laji opettaa olemaan sinnikäs ja kannustava.
”Toivottavasti ei koskaan”, sanoo Perttu Mäkinen, kun häneltä kysyy, milloin ensimmäiset Parkourin MM-kisat järjestetään. Suomen Parkour ry ei sellaisia halua, vaikka tietynlainen organisoituminen onkin hyväksi. Nyt sillä on jäseniä noin 3 000.
”Turvallisista tavoista edetä pitää esimerkiksi kyetä tiedottamaan, samoin kehonhuollosta on hyvä laittaa liikkeelle informaatiota, mutta perinteistä pyramidiorganisaatiota tuskin Parkourin ympärille ikinä kehittyy.”
Kaupallisuuteen Perttu Mäkinen suhtautuu varsin avoimesti. Hän sanoo, että kaikki toimet lajitietoisuuden levittämisen nimissä ovat hyvä juttu ja ottaisi kiitollisuudella vastaan vaikka Parkour-hallin.
”On haaste tehdä lajiin liittyvää liiketoimintaa niin, että joku voi sillä elää eettisesti ja lajin ajatusmaailman mukaisesti.”
Gibbon-riipunnasta kättukättiin….
Perttu Mäkistä kuunnellessa on helppo löytää analogia vaikka amerikkalaiseen rullalautamaailmaan. Näytöksiä, temppuja, filmejä, yhdessäoloa, itsensävoittamista, mutta ei suoranaista kilpailua ja paikoilla, jotka eivät ole sitä varten tehty. Hän myöntääkin tietynlaisen henkisen sukulaisuuden ja molemmissa lajeissa on myös oma terminologiansa, joka ihan kaikille ei varmaan aukene: ”Tossa on tosi hieno mankitukätti, josta päästään kättukättiin….”
Nimistössä vilisee eläimiä, osin liikkeiden luonteen, mutta myös hauskuuden vuoksi. Yhtä lailla on paikkoja, joissa harrastaja ainakin haaveissaan haluaa vierailla. Mekka voi löytyä vaikka Pariisin lähiöstä, mutta yhtä hyvin Jyväskylässä – itse asiassa jutustelu tapahtuu erään sellaisen äärellä.
Kaiken kuullun jälkeen Parkouria ei oikein voi liittää militarismiin, mutta annas olla – oikeastaan nimikin on tullut armeijan esteradasta.
”Tekniikat ovat samantapaisia, mutta ne radat ovat standardoituja ja niillä pyritään parhaaseen aikaan ja toisten voittamiseen. Ero tulee jo siitä.”
Vaara ei kuulu Parkouriin vaikka se videolla voi näyttää hurjalta, eikä se ole vain nuorten atleettien temmellystä. Videoilta ei näy, kuinka paljon harjoitusta ja lihasten kehittämistä on vaikka korkeiden laskeutumisten taustalla. Kaikki tehdään rauhassa ja hitaasti vaiheesta toiseen edeten.
”Turvavarusteita ei juuri käytetä, ettei niiden avulla sorruttaisi oikomaan, mutta kiellettyä sekään ei missään nimessä ole, koska Parkourissa ei eletä ehdottomien sääntöjen maailmassa.”
Myös yhteiskunta on nähnyt Parkourin potentiaalin. Opetusministeriö tukee nuorisotoimintaa ja Jyväskylän kaupunki on ottanut harrastajat huomioon puistosuunnitelmissaan.
Ja sitten se ihmeellinen loppuhuipennus – jopa mummot ja vaarit, solakat ja tukevat, kankeat ja notkeat voivat harrastaa, eikä moinen kehonhallinta taitaisi olla pahasta kangenkankeille nuorille palloilupojillekaan – vaikka vapaa-ajalla. Parkour on siis oiva tapa siihen omaehtoisen harjoittelun lisäämiseen.
Ja ”Hämähäkki Perttu” opastaa mielellään.
Lähde: YLE Radio 1 haastattelu sarjassa Haastava Heinäkuu, Jouko Vuolle
