Valmentamisen intohimo
 Marja Miettinen. |
Kuluvan vuoden elokuun ensimmäisenä päivänä Marja Miettinen, tai kotoisammin Maikku, palasi juurilleen. Suomen Ringetteliitossa, Kuntoliikuntaliitossa ja Suomen Voimisteluliitto Svolissa vietettyjen vuosien jälkeen Maikusta tuli Turun Riennon ensimmäinen päätoiminen toiminnanjohtaja, kiitos opetusministeriön suoran seuratuen.
Maikku siis palasi koripalloilun pariin ja voi jälleen työn ohessa myös valmentaa – opastaa oman lajinsa ensiaskeleissa. ”Se on parasta mitä on pitkään sattunut kohdalle, riemuista suurin!”
Maikun pitkä tie pelaajana, ja erityisesti valmentajana, alkoi Helsingin Jyryssä, jossa oppia jakoi Teuvo Kinnunen.
”Hänen arvonsa ja viisautensa selvisi vasta paljon myöhemmin. Tärkeitä eivät olleet vain ne taidot, joita hän opetti vaan se tapa, jolla hän huolehti meistä ihmisinä. Hän piti joukkueen kasassa, käsitteli kaikkia inhimillisesti yksilöinä, ja varmisti sillä, että kukaan ei lopettanut turhan aikaisin.
Pikkutytöt ja myöhemmin nuoret naiset kiittivät valmentajaa olemalla innostuneita ja oppivaisia. Maikun kohdalla se tarkoitti sitä, että hänestä tuli ensin naisten maajoukkuepelaaja ja myöhemmin päävalmentaja. Lisäksi hän ehti pelata myös jalkapalloa ylimmällä sarjatasolla.
Ärhäkän terhakka
Marja Miettinen halusi tietää, mitä valmentajat tekevät ja kuvaa itseään ärhäkäksi ja terhakaksi kyseenalaistajaksi. Myös pelaajaura loppui, kun hänestä tuntui, että olisi osannut valmentaa tuloksekkaammin kuin muut. Ilmeisesti hän myös osasi sangen hyvin, koska nousi naisten maajoukkueen päävalmentajaksi ja oppi sinä aikana paljon uutta sekä itsestään että huippupelaajista.
”Ihmisen mieli otettiin tuolloin mukaan voimavaraksi perinteisen valmennuksen rinnalle. Mielikuvaharjoitusten avulla saatoimme tarjota pelaajille jotain uutta ja kykenimme pohtimaan pelaamista hiukan laaja-alaisemmin, koko keholla ja mielellä”, kuvaa Maikku opettavaa mutta samalla hauskaa jaksoa, joka johdatti pelaajat korin päähän vuoden 1997 EM-lopputurnauksesta.
Marja Miettinen opiskeli liikuntatieteiden maisteriksi Jyväskylässä. ”Opiskeluaika on ikuisesti jatkuvan oppimisen peruskallio, jonka pohjalle oman valmennusfilosofian voi rakentaa. Ilman peruskoulutusta kaikki tieto tulee usein liian pirstaloituneena ja on turhan helppoa lähteä ryntäämään jonkin yksittäisen ajatuksen perään. Silloin voi pahimmassa tapauksessa ajautua monta virstaa ja vuotta harhaan.”
Näkökulmia muista lajeista
Suomen Koripalloliitossa vietettyjen vuosien jälkeen Maikku lähti etsimään itseään muiden urheiluorganisaatioiden johtotehtäviin. Voimistelun parissa hän oppi lisää yksilölajien logiikasta, jossa paine nuoreen suorittajaan kohdistuu aivan eri tavalla kuin joukkuelajeissa.
”Urheilija ottaa niissä helpommin vastuun urheilemisestaan, koska on aina esillä yksin. On helppo kuvitella millaisia ominaisuuksia vaatii urheilijalta olla yksin kaikkien muiden katseiden keskipisteenä. Joukkuelajeissa ryhmä tarjoaa jonkinlaisen pakopaikan. Joukkuelajien vahvuutena taas on niiden tarjoama yhdessä kokemisen elämys.
Lajit voivat siis oppia tosistaan, mutta voisiko koripalloa opettaa niin, että kyseessä olisi yksilölaji, jossa joukkue olisi väline yksilöiden kehittymiseen?
”Niinhän sen pitäisi olla. Joukkueen valmennuksessa olennaista on, että pelaajat saavat ensin oman juttunsa toimimaan. Vasta sitten joukkuekin voi menestyä. Mutta samalla yksilölajit voisivat oppia paljonkin joukkueena toimimisen logiikasta.”
Kiire estää oppimista
Kaiken edellä kuvatun jälkeen lienee jo aika kysyä Maikulta miksi urheilussa ja erityisesti koripallon parissa ollaan aina niin huolestuneita kaikesta?
”Jos harjoitustapahtumassa keskityttäisiin vain auttamaan pelaajia oppimaan ja varmistettaisiin, että oppimisilmapiiri on positiivinen ja jokainen saa tilaisuuden oppia ratkaisemalla ongelmia, ei syntyisi sitä tolkutonta kiirettä, joka peliä usein vaivaa. Pitäisi päästä eroon paineesta miettiä, mitä seuraava peli tuo tulleessaan.”
Maikku sanoo, että asiat pitäisi kääntää toisinpäin, koska silloin opittaisiin vahvistamaan kunkin valmennettavan oppimista heidän oman oppimispolkunsa mukaisesti. Tavallaan siis tulisi toimia kielletyksi julistetun fraasin mukaan: ”teen parhaani ja katson mihin se riittää”. Pitäisi uskaltaa rauhoittua.
"Meillä valmentajilla on aina kiire. Aina pitää ehtiä tekemään sitä, tätä ja tuota. Kun se välittyy urheilijoille, on väistämätöntä, että myös pelataan kiireessä. Jos asiat tehdään oikeaan aikaan, oikealla tavalla ja sopivassa määrin, ei menestystä voi estää. Jos harjoitusten tunnelma on oppimista tukeva, syntyy vääjäämättä tuloksia. Samalla pitää varmistaa, että jokainen voi ottaa oppimisestaan vastuuta. Kyse ei ole monimutkaisesta tiedosta, vaan kyvystä torjua yhteisön asettamia vääriä paineita.”
Karkuun kentiltä
Vielä suurempi kysymys on, miksi toiset katoavat laumasta aivan liian aikaisin ja miksi taitoa ei haluta jalostaa aikuisikään saakka. Vastausta pitää hakea sanojen kypsyys ja aikuisuus kautta.
”Huono valmennussuhde on varmin tapa karkottaa joukkueesta. Valmentajalta vaaditaan herkässä vaiheessa valtavasti kypsyyttä ja ihmistuntemusta sekä aikuisuutta, muuten ympäristö kannustaa tekemään muita valintoja. Erityisesti tämä kohdistuu aikuisiksi kasvaviin naisurheilijoihin, joiden taakka valita urheilun ja muiden elämänalueiden väliltä on jo muutenkin suuri.”
”Urheilijoiden valmennusta voidaan tehdä monella eri tavalla. Yhtä oikeaa ei ole, mutta kaiken pohjana on kuitenkin urheilijan halua trimmata itsensä huippukuntoon ja siinä valmentajan tuki on ratkaiseva.”
Artikkeli on ilmestynyt Suomen Koripalloliiton Kori-lehdessä 3/2009.
SLU:n jäsenjärjestöt ja niiden seurat saavat käyttää tekstiä lähteen mainiten: LUM 14/09, SLU.fi.