Saako urheilijaan enää koskea?

Moni valmentaja pelkää, että ilmapiiristä tulee hysteerinen, jos avataan keskustelu sukupuolisen tai seksuaalisen häirinnän kokemuksista urheilussa. Puhumattomuus johtaa kuitenkin viime kädessä Amerikan-malliin, jossa olalle taputtamista pitää varoa.

Seksuaalinen häirintä liikunnassa ja urheilussa nousee esiin yleensä ääriesimerkkien kautta. Yleisempiä ovat kuitenkin tilanteet, joissa esimerkiksi urheilija on kokenut jonkin tapahtuman ahdistavaksi tai painostavaksi ilman, että valmentaja on koko asiaa tullut ajatelleeksi.

”Valmentaja ei välttämättä huomaa toimivansa tavalla, joka on urheilijasta tai tämän vanhemmista ahdistavaa. Jos tapahtuu rikosoikeudellisesti jotain, siihen voi puuttua ja toimintamallit ovat olemassa. Mutta ennen sitä voi tapahtua paljon sellaista, mikä ei koskaan tule näkyviin”, urheilupsykologi Satu Kaski sanoo.

Valmentajien kanssa työskentelevä Kaski sanoo, ettei ole koskaan itse törmännyt siihen, että urheilija kokisi normaalin urheilusuoritukseen kuuluvan liikkeen ohjaamisen kiusalliseksi. Häirinnän kokemuksia syntyy enemmän esimerkiksi lohdutustilanteissa tai muussa koskettamisessa.

Puhetta, puhetta!

Asiantuntijat suosittelevat kuin yhdestä suusta, että valmentajat kävisivät nuoren urheilijan ja tämän vanhempien kanssa avointa keskustelua siitä, millaista koskettamista lajin ohjaaminen vaatii, millaista läheisyyttä tai vaikkapa lohdutusta nuori valmentajalta kaipaa – ja toisaalta, mikä tuntuu nuoresta tai tämän vanhemmista häiritsevältä.

Mitä enemmän asiasta pelätään keskustella, sitä enemmän sitä mystifioidaan, uskoo Väestöliiton Nuorten seksuaalinen kaltoinkohtelu -kohtaamisprojektin koordinaattori Kirsi Porras. ”Kauden alussa voi käydä esimerkiksi vanhempien kanssa keskustelun siitä, miten nuorta kosketetaan ja mikä kuuluu lajin ohjaukseen. Olennaisinta on avoin ilmapiiri, jossa urheilija uskaltaa kertoa, jos kokee jonkin asian häiritseväksi. Jos asiasta ei puhuta, se voi paisua vanhempien mielissä suuremmaksi kuin onkaan”, Porras sanoo.

”Tämän pitää olla yksi aihe pelisääntökeskusteluissa – mutta vain yksi aihe muiden joukossa”, yleisurheiluvalmentaja ja Liikuntavammojen valtakunnallisen ehkäisyohjelman kehittämispäällikkö Hannele Hiilloskorpi sanoo. ”Asiaa ei saa hysterisoida. Muuten valmentajat alkavat miettiä, uskaltaako urheilijaan enää koskea.”

Ja koskettaminen kuuluu urheiluun. Paitsi suorituksen ohjaamista, tarvitaan lohduttamista, kannustamista, ilon jakamista, rauhoittelua… ”Esimerkiksi taputteluhan on hyvin tärkeää nuorille. Nuorissa on kuitenkin eroja. Joku ei siedä edes olkapäälle koskettamista. Valmentajalla on yleensä tarkka näkö siitä, millaisia urheilijat ovat yksilöinä. Asiasta voi käydä suoraa keskustelua: minulla on tapana maalin jälkeen taputtaa olalle, mutta huomasin, ettet pidä siitä”, Kirsi Porras kannustaa.

Jotta aihetta voisi käsitellä urheilijan tai tämän vanhempien kanssa, pitäisi ensin avata itsensä sille mahdollisuudelle, että onkin tahtomattaan toiminut tavalla, jonka urheilija kokee häiritseväksi. ”Se on kivuliasta ja herättää häpeää: olen tehnyt jotakin omien arvojeni vastaista. Mutta jos asiaa pystyy käsittelemään avoimesti, avautuu uutta luottamusta”, Satu Kaski sanoo.

Valmentajat luottavat maalaisjärkeen

”Eräs judovalmentaja sanoi kerran, ettei ole mitään epäselvää – epäasiallisen kosketuksen havaitsee ihan heti”, Hannele Hiilloskorpi kertoo. Kommentti kuvaa monen valmentajan perusasennetta: terveellä maalaisjärjellä pärjää, eikä asiaa tarvitse erikseen vatvoa.

Ja toki maalaisjärjellä pitkälle pääseekin. Niin valmentajat kuin asiaa ulkopuoleltakin tarkkailevat antavat lähes kaikki samanlaisia esimerkkejä: toimiiko valmentaja nuoren urheilijan kanssa niin, että hän voisi toimia samalla tavalla silloin, kun urheilijan vanhemmat ovat läsnä? Jäykistyykö tai vetäytyykö urheilija, kun häntä halaa lohduttaakseen?

Toisaalta häirinnän kokemukset voivat pysyä piilossa pitkään, koska valmentaja on etenkin nuorelle urheilijalle auktoriteetti, jonka tekemisiä ei välttämättä kritisoida muille. Valmentajan valta-asema suhteessa nuoreen urheilijaan tarkoittaa myös sitä, että valmentajan on kannettava aikuisen vastuu.

Valmentajat eri leireissä

4-vuotiaasta asti itse telinevoimistelua harrastanut ja vuoden puolipäiväisenä valmentajana ja ohjaajana toiminut Hilkka Aronen sanoo, että aiheesta voi olla hyvä keskustella nuorten urheilijoiden vanhempien kokouksissa, etenkin jos mukana on lapsia, joiden vanhemmat eivät lainkaan tunne lajia. ”Luottaisin kuitenkin valmentajiin. Ei tarvitse olla varpaillaan, jos ei ole erityistä syytä.”

Arosen mukaan seurajohdon on hyvä miettiä asiaa etukäteen. Ilmapiirin on oltava sellainen, että jos jotakin on hampaankolossa, siitä voi keskustella. ”Mutta jos asiaa aletaan liikaa miettiä, löytyy hankaluuksia. Terveellä maalaisjärjellä pitää mennä.”

Jalkapallojunioreja valmentava Antti Tapola sanoo, ettei asiasta ole tarvinnut keskustella vanhempien tai urheilijoiden kanssa. ”Luontevan ja epäluontevan kontaktin kyllä erottaa. Futiksessa on yleensä onneksi aina muita valmentajia, huoltajia ja vanhempia kentän laidalla.”

Judossa liittovalmennuksessa A-nuoriin asti edennyt ja kerhojen vetäjänä toiminut Miikka Neuvonen sen sijaan näkisi mielellään enemmän keskustelua. Hänen mukaansa mallia voisi ottaa Ruotsista.

Neuvonen muistuttaa, että valmentamisen kulttuuriin kuuluu monesti tietynlainen karskius – asenne, ettei keskustelemalla ole ennenkään tuloksia tehty. Puhumattomuus saattaa kuitenkin edistää kieltokulttuuria. ”Kun asia on esillä vain mediassa, ehkä vanhemmilta tulee ylireagointiakin. En haluaisi nähdä täällä jenkkimallia, jossa valmentaja ei voi katsoa silmiin urheilijaa.”

Teksti: Pete Saarnivaara

Nimittelystä ahdisteluun

Häirintää voi kuvata jatkumoksi, jonka toisessa päässä on sukupuoleen kohdistuva häirintä – esimerkiksi nimittely – ja toisessa ääripäässä suoranainen seksuaalinen väkivalta. Ratkaisevaa on aina se, miten uhri kokee tilanteen – häirinnän kokemus on aina otettava vakavasti. Usein mahdollisissa häirintätilanteissa on kokemus kokemusta vastaan, eikä välttämättä koskaan selviä, oliko kyseessä väärinkäsitys. Vaatii taitoa osata käsitellä asiaa molempia osapuolia kunnioittaen.

Telinevoimistelua 4-vuotiaasta asti harrastanut Hilkka Aronen kertoo balettivalmentajasta, jonka käytös oli epämiellyttävää. ”Puhe kuulosti vihjailevalta, oli kutittelua ja sellaista.” 7-8-vuotiaitten tyttöjen oma voimisteluvalmentaja otti asian puheeksi vanhemman tytön kanssa, jota sama balettivalmentaja oli aiemmin ohjannut. Kun tämä vahvisti, että käytöksessä oli jotakin epämiellyttävää, sai valmentaja lähteä. Aronen pohtii silti edelleen, johtuiko tilanne kuitenkin enemmän siitä, etteivät tytöt ymmärtäneet venäläistaustaisen valmentajan puhetta kunnolla.

Selvästä seksuaalisesta häirinnästä puolestaan on kyse SLU:n Lupa välittää – lupa puuttua -oppaan esimerkissä: ”Kun epäonnistumme pelissä, rangaistuksena on istua valmentajamme sylissä. Hän koskettelee meitä etovasti ja käyttäytyy kauhealla tavalla. Eilen meillä oli pikajuoksuharjoitus, jossa viimeiseksi tullut joutui istumaan valmentajan sylissä, joten kaikki me juoksimme kuin henkemme edestä…”

Lisätietoja: www.slu.fi/reilu_peli/tasavertaisuus/

SLU:n jäsenjärjestöt ja niiden seurat saavat käyttää tekstiä lähteen mainiten: LUM 1/09, SLU.fi.