Koululiikuntafoorumi: Koululiikunta on kaikille

Kelpaamisen tunteeseen meistä jokainen on oikeutettu, kirjoittavat liikunnan didaktiikan lehtorit Tiina Kujala ja Liisa Hakala LUMin uudessa kirjoitussarjassa.

Valtion liikuntaneuvoston pääsihteeri Kirsti Laine esitti harrasteliikuntaa käsittelevässä artikkelissaan, että liikuntamahdollisuudet eivät ole kaikille osallistujille yhdenvertaisia. Hän kysyy: ”Kuinka usein sinä olet liikunnan parissa tavannut lihavia lapsia, transsukupuolisia henkilöitä, kotiväkivallan uhreja, etnisiin vähemmistöihin kuuluvia tyttöjä tai toisen polven syrjäytyneitä lapsia?” Koululiikunnan vastaus kysymykseen on, päivittäin. Joskin, kuten Laine toteaa, osa näistä ryhmistä on melkoisen mahdottomia tunnistaa.

Laineen kysymys on merkityksellinen. On selvää, että eroamme kaikki jollain tavalla kanssaihmisistä. Kuten muun muassa kulttuurien kohtaamisia tarkastellut tutkija Olli Löytty (2004, 46) toteaa, yhtenäiskulttuuri on ideologinen ajatusrakennelma, jonka synnyttäminen on vaatinut lukuisia rajauksia ja silmien ummistamista niin sisäisiltä eroilta kuin ulkoisilta vaikutteilta. Erot ovat aina läsnä, mutta ovatko erot osoittamisen paikka. Edelleen liian monen mielestä ovat. Täysin erilainen kysymys on, ovatko erot huomioimisen paikka. Koululiikunnan kontekstissa vastaus tähän kysymykseen on, tarvittaessa.

Opetetaan lasta tai nuorta, ei oppiainetta. Yksi onnistuneen liikunnanopetuksen perustekijä on, että liikuntaa opettava opettaja tiedostaa ensisijaisesti opettavansa lasta tai nuorta, ei oppiainetta. Tämä näkökanta ei mitätöi liikunnan arvoa oppiaineena. Ennemminkin se tuo esiin koululiikunnan monipuolisia mahdollisuuksia sitoessaan kasvatuksen ja liikunnan kiinteästi toisiinsa. Tämä ajatus on ilmaistu usein siten, että koululiikunnan tehtävänä on kasvattaa liikkumaan ja liikunnan avulla.

Kasvattamista liikunnan avulla on muun muassa se, että opettaja tiedostaessaan liikuntaryhmänsä lähtökohtaisen moninaisuuden työskentelee yhdessä oppilaiden kanssa sellaisen yhdessä olemisen ilmapiirin luomiseksi, jossa erilaisuutta ei tarvitse osoittaa vaan se on olemassa oleva tila. Tällainen kulttuuri ei anna aineksia syrjinnälle, kiusaamiselle tai suoranaiselle väkivallan pelolle, joihin Laine artikkelissaan viittasi. Älyllistä epärehellisyyttä olisi väittää, että tehtävä olisi yksinkertainen. Kuvatunlaisen kulttuurin vahvistuminen edellyttää asian merkitykselliseksi tekemisestä, keskustelua, käytännön työtä, puuttumista, mutta myös opettajan tietoiseksi tulemista omasta kohtaamiskulttuuristaan. Tämä ei kuitenkaan yksin riitä. Opettaja tarvitsee työlleen tukea. Koulu ja koulun liikuntatunnit eivät ole yhteiskunnasta ja sen ilmiöistä irrallinen saareke.

Kaikilla lapsilla ja nuorilla on oikeus osallistua yhdenvertaisina koululiikuntaan. Kuten monikulttuurisuustutkija Rauni Räsänen (2005, 82) palauttaa mieliin: ”Peruskoulu on perusratkaisuiltaan kaikkien kansalaisten peruskoulutusta varten. Siinä ei ole eroteltu erilaisista taustoista tulevia lapsia tai lapsia, joilla on erilaisia lahjoja ja tietoja.” Täysipainoiseen osallistumisen mahdollisuuteen ei voi vaikuttaa se, onko lapsi loistava liikkuja, loistava runonlausuja, pullukka, laiheliini, valkoinen, musta tai pilkullinen (ks. Hakala 1999, 63).

Pesäpalloa voi pelata erikokoisilla palloilla. On selvää, että pesäpalloa voi pelata erikokoisilla palloilla. Isomman pallon voi valita näkövammainen lapsi tai lapsi, jolla osumatarkkuus palloon ei ole tänään aivan kohdallaan. Pääasiahan on pelikentälle pääseminen. On selvää, että liikunnanopetuksessa voi olla nk. sekaryhmiä, joissa eri sukupuolet toimivat yhdessä. Yhtä lailla selvää on, että tyttöjen ja poikien toimiessa erillään salin jakava väliverho ei ole henkisesti niin vahvaa tekoa, että sen toiselle puolelle ei voisi siirtyä. Selvää on myös se, että telinejumpan temppu- ja taitoratoihin voidaan rakentaa samantyyppisestä tehtävästä useita eri versioita, joista lapsi voi valita hänen senpäiväistä taitotasoaan vastaavan. Upeaa on se, että Jenni on oppinut uimaan, Fathali rakastaa jalkapalloa ja Joonas osaa opettaa muille parkouriin sopivan kuperkeikan. Tämänlainen liikunnanopetus edustaa jonkinlaista siirtymää kohti liikunnanopetuskulttuuria, jossa opettajan vuorovaikutus- ja tunnetaidot ovat merkityksellisiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että onnistunut liikunnanopetus olisi palautettavissa yksinomaan yksittäisen opettajan tunnetaitoihin.

Koululiikunta, kuten koulu, ovat oman aikansa tuotteita. Viime vuosituhannen viimeisiin vuosikymmeniin ajoittuva yhteiskunnan murros on asettanut kyseenalaiseksi perinteiset auktoriteettiasemat. Tutkija ja opettajankouluttaja Ulla Klemola tuo esiin väitöskirjassaan myyttisen opettajakuvan, jonka mukaan opettaja hallitsee synnynnäisesti opetustilanteet ja pitää ohjat käsissään - hän tietää ja sanoo. Myyttinen käsitys kaikkivoipaisesta opettajasta näyttäisi Klemolan mukaan olevan edelleen vallalla liikunnanopiskelijoiden keskuudessa. ”Se luo turvaa, mutta ei riitä, kun pitäisi päästä lähelle oppilasta”. (Klemola 2009.) Kyseessä on mielestämme yksi esimerkki syvään juurtuneista koulun liikunnan opetuksen traditioista. Se korostaa opettajan auktoriteettiasemaa, tietämisen ja osaamisen ylivaltaa ja jossakin määrin aliarvioi tärkeäksi osoitettujen vuorovaikutus- ja tunnetaitojen merkitystä.

Tässä oppiaineessa kehollisuus on keskiössä. Ajan myötä ovat niin ikään kyseenalaistuneet aiemmat oppimiskäsitykset. Lapsilähtöinen käsitys korostaa oppijoiden yksilöllisten edellytysten, taustojen ja kiinnostuksen kohteiden huomioon ottamista. Käytännön opetustyössä oppijakeskeisyys asettaa haasteita opettajalle. Lähtökohtaisesti jo koulun joukkomuotoisuus, puhumattakaan monin paikoin suuriksi paisuneista opetusryhmistä, ovat ristiriidassa oppijakeskeisyyden vaatimuksen kanssa. Esteistä huolimatta tehtävään on suhtauduttava vakavasti. Jokainen lapsi on liikuntatuntitilanteissa läsnä oman yksilöllisen kehonsa ja siihen liittyvien tunteiden kanssa. Liikunta on koulun oppiaineista ainoa, jonka keskiössä voidaan olettaa kehollisuuden olevan. Siihen, miten lapset ja nuoret oman kehonsa kokevat, on tässä ajassa ympäröivän yhteiskunnan arvomaailmalla ratkaiseva ja näkyvä asema.

Nuorten alakulttuurit, viihdemedia yms. välittävät kuvaa ihannekehosta, joka on laiha, trimmattu, täydellinen, siis jatkuvan muokkauksen kohde. Onko niin, että liikunta-oppiaineen olemassaolo yhtä hyvin kuin kaikki liikunnalliset harjoitteet perustuvat juuri kehon muokkautuvuuteen, kuten liikuntafilosofi Jaana Parviainen (1995) väittää. Useissa liikuntatuntien sisällöissä, etenkin koululiikuntaan liitettyjen terveystavoitteiden entistä korostuneemman roolin vuoksi, päämääränä on juuri kehon suorituskyvyn parantaminen. Voisiko kuitenkin ajatella, että koululiikunnassa riittäisi ainakin lapsille tarjoiltuna liikunnan itseisarvo, jolloin päämääränä olisi liikunnallinen yhdessä oleminen ja uuden oppiminen tilanteissa, joissa keho on subjekti, tässä hetkessä kokeva ja aistiva, ei joksikin tuleva, vaan juuri nyt hyvä ja oikealta tuntuva. Kelpaamisen tunteeseen meistä jokainen on oikeutettu.

Koululiikunta tavoittaa kaikki ikäluokat kokonaisuudessaan. Näin se on erinomainen liikuntakasvatuksen foorumi. Tasa-arvoisten osallistumisen mahdollisuuksien tarjoamisen kaikille osallistujille tulee olla toiminnan lähtökohta. Joiltain osin tämä edellyttää totuttujen traditioiden haastamista. Tämä asettaa myös omaa haastettaan opettajankoulutukselle, sillä, kuten Räsänen (2005, 90) esittää, sellaiset kysymykset kuin etnosentrismi, valta, epätasa-arvo ja vähemmistöjen asema ovat edelleen vähän esillä opettajankoulutuksessa.

Lähteet

Hakala, L. 1999. Liikunta ja oppiminen. Mitä merkitystä on kuperkeikalla? Jyväskylä: PS-Kustannus.

Klemola, U. 2009. Vuorovaikutustaidot auttavat poistamaan liikkumisen tunne-esteitä. Liikunta ja Tiede 49, 6, 4-7.

Laine, K. 2009. Äänekästä vähemmistöä. www.slu.fi/lum/numero_17_2009/jasenjarjestoille/aanekasta_vahemmistoa, luettu 11.01.2010.

Löytty, O. 2004. Suomi toisin sanoen. Tampere: Vastapaino, 31–54.

Parviainen, Jaana. 1995. Taideteoksen kehollisuus. Filosofinen N & N aikakauslehti 4. www.netn.fi/495/netn_495_parvi.html, luettu 01.11.2009.

Räsänen, R. 2005. Erilaisuus koulussa ja opettajankoulutuksessa – haaste ja rikkaus. Teoksessa O. Luukkainen ja R. Valli (toim.) Kaksitoista teesiä opettajalle. Jyväskylä: PS-Kustannus, 79–94.

Kirjoittajat:

Liikunnan ja Urheilun Maailman (LUM) uudessa kirjoitussarjassa Suomen eri opettajankoulutusyksikköjen edustajat fokusoivat koululiikuntaan.

Kuva: Antero Aaltonen

SLU:n jäsenjärjestöt ja niiden seurat saavat käyttää tekstiä lähteen mainiten: LUM 1/10, SLU.fi.