Virtasella kommentoitavaa Suomen taloudesta ja managereista

Manageri Jukka Virtanen ja nyrkkeilijä Eva Wahlström

Suomen urheilussa tai ainakaan yleisön joukossa ei kovinkaan usein muisteta, että meitä on vain noin 5 miljoonaa. Vaikeahan sitä on muistaa, kun menestymme kalleimmissa lajeissa kuten Formuloissa ja rallissa. En aio kuitenkaan jäädä ihmettelemään tuota kummajaista, vaan käsittelen Suomen pientä taloutta urheilun, urheilijan ja managerin näkövinkkelistä.

Me jokainen muodostamme maailman kuvamme oman viitekehyksemme puitteissa. Urheilijalle viitekehys muodostuu ensin kotiseurasta, sitten maajoukkueesta ja lopulta kansainvälisten kilpakumppanien kautta. Tässä kehityksessä pitäisi kulkea mukana koko urheilijan taustaryhmän ja ennen kaikkea löytyä kuhunkin tilanteeseen oikeat tekijät. Seuran tehtävä on ehkä helpoin, koska urheilijan kehittyessä hänet ottaa vastuulleen liitto ja Olympiakomitea, joskus manageri tms. asioidenhoitaja. Millainen valmius Suomen liittotasoisella urheilulla on vastata urheilijan kehittymiseen? Useissa lajiliitoissa varsin hyvällä tasolla, koska kansainvälistä menestystä tulee säännöllisesti ja osaaminen on ja pysyy korkealla.

Huolimatta oman liiton kansainvälisestä tasosta, niin usein urheilija kuitenkin tarvitsee (ja kannattaa hankkia) ns. taloudenhoitajan. Urheilijan tulot voivat kasvaa oikein hoidettuna, joka lisää ainakin välillisesti myös lajin kehittymistä ja tietenkin auttaa itse urheilijaa.

Yksi tärkeä asia on myös urheilijan ns. taloudellinen kasvattaminen, jolla tässä tarkoitan ymmärrystä talouden lainalaisuuksista. Suomessa volyymit ovat pienet, verrattuna vaikkapa vaan Ruotsin talouteen, joka on yli kaksinkertainen. Turhien ja väärien odotusten syntyminen ei edistä mitenkään urheilijan motivaatiota ja tuottaa usein jännitteitä urheilemiseen ja taustajoukkoihin. Manageri on luonteisimmin se, johon urheilija luottaa ja joka pystyy perustelemaan myös talouden lainalaisuuksia. Minä en tunne urheilijaa, jonka tekeminen perustuisi rahaan, mutta tunnen heitä valtavasti, joille on tärkeää oikeudenmukaisuus rahan saamisessa ja jakamisessa. Siksikin on hyvä, että manageri tai joku muu luotettu pitää huolta urheilijan oikeuksista ja velvollisuuksista. Vastuulliseen managerointiin kuuluu myös kertoa ne ikävämmät puolet eli kun on Suomessa päättänyt valita lajikseen käsipallon, niin joutuu tyytymään aika lailla pienempiin korvauksiin kuin jalkapallon pelaajana. Aivan oma lukunsa on vielä olla lajinsa maailman paras!

Suomessa maksetaan urheilijalle vähemmän kuin useimmissa muissa maissa, mutta toisaalta Suomen pieni talous vaatii verkostoitumista ja siihen taas urheilu on erinomainen väline. Nämä ominaisuudet tulee vaan pystyä hyödyntämään urheilijan hyväksi – teki sen sitten manageri tai liitto/OK.

Miksi sitten viittasin heti aluksi Suomen pieneen talouteen? Seura, liitto, Olympiakomitea ja urheilija/manageri ovat samoilla pienillä talousmarkkinoilla ottamassa osaansa. Suomessa jaettavaa on varsin vähän ja vähemmäksi se on käynyt, kun jaettavalle rahalle on haluttu vastinetta. Urheilija/urheilijaryhmä ovat useimmiten se tuote, jota yritykset haluavat hyödyntää ja silloin pitää määritellä ne urheilijan/liiton ja OK:n keskinäiset oikeudet.

Urheilijallahan on jakamaton oikeus omaan ääneen, nimeen ja kuvaan. Urheilija saa kuitenkin suoraan ja välillisesti paljon apua järjestöiltä ja siksi pitää löytää oikea suhde urheilijan persoonan hyödyntämiselle.

Urheilijan käyttäminen urheilun hyväksi on melkoinen taiteen laji. Enemmän kuin paljon on tarjolla törmäystilanteita – niinhän se aina on, kun rahaa on liikkeellä. Lahjakkuutta ei myöskään vaadi näiden tilanteiden riitauttaminen ja jopa kärjistäminen.

Managerit ovat vuosien saatossa usein tulilinjalla, kun liitot asemoivat itseään urheilijoihin nähden. Tuo vastakkainasettelu ei edistä ainakaan urheilijan elämää. Siksikin olen välillä huolissani, kun liittojen, SLU:n ja OK:n toimesta viritellään managerien toiminnan rekisteröintejä ja/tai maksuja. Niiden toimien ei ainakaan tulisi korottaa kynnystä manageri-harrastuksen pariin.

Kenttähän on toki varsin sekava ja ns. managereja piisaa, mutta suurin ongelma on kuitenkin heidän vähäinen määränsä. Suomessa on muutama, jotka jopa kutsuvat itseään manageriksi ja kaikkia meitä kysytään varmaan viikoittain jos ei päivittäin jonkun urheilijan manageriksi.

Managerit ja heidän ”toimenkuvansa” voisi liittää osaksi huippu-urheilijan verkostoa. Todellinen huippu-urheilu ei salli minkäänlaisia kompromisseja ja siksikin urheilijan taustalla pitää olla harjoittelun lisäksi kunnossa myös ravinto, lepo ja fysikaalinen hoito sekä tietenkin talous laajassa merkityksessä. Verkostoon kuuluvat sitten niin koulu- kuin työkaveritkin, eikä pelkästään perhe. Säröt verkossa ovat aina uhka. Manageri on sopiva henkilö poistamaan osan uhista ja sellainen manageri, joka tuottaa niitä lisää pitää vapauttaa tehtävistään.

Teksti: Jukka Virtanen, manageri-harrastaja

SLU:n jäsenjärjestöt ja niiden seurat saavat käyttää tekstiä kokonaisuudessaan lähteen mainiten: LUM 3/08, Jukka Virtanen, SLU.fi