Billy Elliot ei ole SilmänLUMetta vaikka Billy Elliot on. Elokuva ja musikaali ovat todellisuutta fiktiomaailmassa, mutta tarvitaanko Billy Ellioteja?
Tiedätkö sinä kuka on Billy Elliot – tunnetko mahdollisesti hänet. Jos et tiedä kuka hän on, voit häneen helpostikin tutustua ja luettuasi tovin, uskon että myös tunnet hänet, tai ainakin hänen taustaryhmänsä.
Billy Elliot kertoo tarinansa sekä vuonna 2000 ensiesityksensä saaneessa elokuvassa että maaliskuun lopussa vuonna 2005 ensi-iltansa saaneessa musikaalissa.
Hän on kuvitteellisen englantilaisen, ahdingossa elävän, kaivoskaupungin 11-vuotias poika, josta isä toivoo menestyvää urheilijaa – nyrkkeilijää. Monta vuotta ilman äidin hoivaa elänyt Billy kuitenkin tutustuu tanssin maailmaan ja ihastuu siihen. Hänen lahjakkuutensa huomataan ja lopulta aluksi Billyn uraa vastustaneet isä sekä veli huomaavat istuvansa Billyn miesystävän vieressä baletissa katsomassa Billyn upeaa esitystä.
Billy oli päässyt pois kaivoksesta tanssin – ei nyrkkeilyn avulla.
Tunnistatko nyt Billyn vai tunnetko peräti hänet?
Billylle siis kävi lopulta hyvin ja tarina oli kaunis.
Elokuvan Billyä esittää vuonna 1986 syntynyt neljännen polven tanssija Jamie Bell, joka kouluaikanaan yritti pitää tanssiharrastuksena salassa kavereiltaan. Jamien äiti oli 16-vuotias pojan syntyessä.
Mitä mainioimmin Billy Ellitin rooliin sopinut Jamie oli todellinen lapsitähti, jolta ei ole läpimurron jälkeen puuttunut rooleja. Häntä ja hänen kaltaisiaan ihannoidaan – niin nuori ja niin taitava!
Entäpä jos Billystä alias Jamiestä olisi tullut nyrkkeilijä, voimistelija, palloilija, yleisurheilija?
Ai, miksi moinen kysymys?
Koska Billy Elliot musikaalin ohjelmassa kerrotaan, miten pojat – vuosien saatossa viisi eri Billyä – valittiin. Sattumalle ei ollut sijaa siihen, miten Sam Angell, Joshua Fedrick, Trent Kowalik, Corey Snide ja Layton Williams roolin saivat.
Ja tarvitaanhan mukaan myös joukko kikattavia tanssityttöjä sekä 11-vuotiasta esittävä Michael, jonka pitäisi kypsästi kertoa olevansa tyttöjen vaatteita rakastava homoseksuaali; siis aika monta lasta tanssimaan kahdeksan showta viikossa – useimmin myöhään illalla.
Billy Elliot on fyysinen suoritus – voltteja, tanssia, lyöntejä, hyppyjä. Halukkaita rooliin oli Britanniassa satoja. Koe-esiintymisiä toisensa perään, ympärivuorokautista harjoittelua, tippumisen tuskaa, matkapäiviä, stressiä – 11-vuotiaille pojille.
Ja jatkoon valituille samaa uudelleen toisessa potenssissa, kunnes lopulta valinta muutamaan parhaaseen teini-ikäiseen kohdistui.
Musikaaliin valitut saivat onnitteluja. Valitsematta jääneet osasivat iloita heidän puolestaan. Entä vanhemmat – ei niin hyvien Billyjen isät ja äidit kaivoskaupungeista tai hienostokortteleista.
Valittujen Billyjen puolesta voi iloita ja heidän suorituksiaan ei voi olla ihailematta. He jaksavat ilta toisensa jälkeen viihdyttää fyysisyydellään ja henkisellä vahvuudellaan – äidittöminä pojista pitävinä tanssivina pikku Billyinä. He ovat todella taitavia. Eikä heidän valintaprosessiaan ole kukaan asettanut kyseenalaiseksi.
Billyt ovat kovia urheilijoita, huippukuntoisia lapsia, erikoislahjakkuuksia.
Mutta eivätkö ne vähän heikommat ulosrankatut Billyt koe lainkaan samaa, kuin ne pojat ja tytöt, joille ei millään tahdo löytyä peliaikaa. Eikö tanssin maalimassa ole drop out -ilmiötä, eikö siellä tarvitse kasvaa isoksi?
Billy Elliot on hieno tarina. Niin hieno, että se synnytti monta uutta kysymystä.
Varmaa on, että kuvitteellisen Billyn elämä on todellisuutta – vaikka osan siitä soisi olevan vain,
SilmänLUMetta.
Mediakortti