Relander: Urheilu muokkaa kansakunnan omakuvaa
 |
 |
Urheilun ja suomalaisuuden kertomus on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä merkittävästi, arvioi tutkija, kolumnisti Jukka Relander kuntien liikuntatoimen neuvottelupäivillä Hämeenlinnan Verkatehtaalla 18. maaliskuuta.
”Liikuntakäsityksemme pohjana ovat ruumiillisuus, huippu-urheilu ja nationalismi. Tätä paaluttivat jo muinainen kristinusko ja kreikkalaisuus. Liikuntakäsityksen taustalla ovat Paavali ja Augustinus, joilla oli käsityksiä lihallisuudesta”, Jukka Relander sanoo.
Urheilu kertomuksena
Relanderin mukaan ’urheilun ja suomalaisuuden kertomus’ on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä merkittävästi.
Omat lapset elävät täysin toisenlaisessa yhteiskunnassa. Heille on vaikeaa välittää niitä tunnetiloja, joita on kokenut omassa lapsuudessaan myötäeläessään suomalaisten urheilijoiden menestystä tai epäonnea.
”Lasse Virénin juoksu Münchenin olympialaisissa 1972 on lähtemätön osa kertomusta nimeltä suomalaisuus. Kertomukseen kuuluvat Virénin lisäksi vaikkapa Ville Ritola, Paavo Nurmi sekä vuoden 1912 tapahtumat Tukholman olympialaisissa. ”
”Kertomus on muuttunut ja se ei ole enää pitkäkestoinen prosessi.”
”Suomalaisen voitto ei ole enää Tapahtuma samalla tavalla kuin entisinä aikoina. Tähän ovat vaikuttaneet esimerkiksi maailmanpoliittiset muutokset. Jääkiekon ulkopoliittinen rooli – pieni Suomi vastaan iso Neuvostoliitto – on ollut valtava kertomus.”
”’Me’-elämyksiä koetaan edelleen, mutta kansallisvaltion ominaisuuksia ei enää ratkaista maaliviivalla.”
Relander kuvaa nyky-yhteiskunnan urheilijaa ”uusliberaaliksi suorittajaksi”, joka käy omaa sotaansa kentällä. Managerikoneiston tuotteesta hän mainitsee esimerkkinä Tanja Poutiaisen. ”Nauliudun hänen harjoitellun ja rakoilemattoman roolinsa äärelle. Samalla hämmennyn, koska persoona, punaposkinen tyttö, pilkottaa äärimmäisen vähän.”
Olympialaiset aggressioiden purkajana
”Pierre de Coubertin oli anglofiili. Hän halusi saattaa englantilaisen liikuntakulttuurin koko maailmaan. Tästä henkisestä ilmapiiristä syntyi olympialiike syntyi de Coubertinin aloitteesta 1800-luvun lopulla. Olemme kaikki viktoriaanisen perinteen seuraajia tässä mielessä”, Relander linjaa.
Relander kuvaa olympialaisten syntyprosessia: ”de Coubertinin alkuperäinen ajatus oli, että olympialaisissa maailman urheileva nuoriso leikkii, pelaa ja kilpailee yhdessä. Nationalististen kansallisvaltioiden luonne väkivaltaisina koneistoina oli sovitettavissa tähän siten, että aggressio muutettiin peliksi. Aggressiivisen jännitteen ylittäminen yhteisessä tapahtumassa tuotti olympialaisten ja sovituksen henkeä, jota me nykyihmiset emme enää voi tavoittaa.”
Nuoriso kokoontui olympialaisiin esittämään sitä kilpaa, joka kansakuntien levottomassa ja arvaamattomassa välitilassa vallitsi.
Urheilu valmentaa sekä sotaan että rauhaan
Toisen maailmansodan jälkeen alkoi hyvinvointiyhteiskunnan aikakausi, joka Relanderin mukaan oli kuitenkin aluksi voimakkaasti kiinni sota-ajassa.
”Kansallistalous oli optimoitu sotataloutta varten. Esimerkiksi bruttokansantuotteen avulla tehdyt mittaukset jäivät päälle sodan jälkeenkin. Resurssien optimointi siirtyi myös liikuntakulttuuriin. Kansanterveys tuli käsitteeksi ja liikunta välineeksi. Toisen maailmansodan jälkeen ei tarvittu sotureita vaan terveitä kansalaisia, kansakunnan rakentajia. Mitä terveempiä ihmisiä, sitä halvempaa oli sairaanhoito. Oli hyödyllistä ja järkevää tukea liikuntaa.”
Hyvinvointiyhteiskunnasta tuli viime vuosituhannen lopulla Relanderin mukaan kilpailuyhteiskunta, jossa jännitteet ovat erilaisia. Keskinäinen solidaarisuus jäi taka-alalle ja ’heikompaa ei jätetä’ -kulttuuri katosi.
”Urheilu on aina muokannut kansakunnan omakuvaa. 2000-luvulla liikuntakulttuurissa on uusi valtava haaste: yhteiskunnan kahtiajako syvenee muun muassa materiaalisen hyvinvoinnin kasautumisen takia. Suomessa on Länsi-Euroopan suurimmat terveyserot ja tämäkin jakaa osaltaan yhteiskuntaa eri leireihin. Jos liikuntakulttuuri latautuu positiiviseksi tai positiivisesti ja antaa panoksia loppuelämäksi, kansakunnan omakuva muokkautuu myönteiseen suuntaan”, totesi Jukka Relander esityksensä päätteeksi.
Teksti ja kuvat: Laura Andersson, SLU