Koululiikuntafoorumi: Koululiikunta pyörteisen keskustelun keskiössä

Tarkastelun keskiöön oppilas ja hänen kokemusmaailmansa.

Koululiikunnasta on näyttänyt muodostuneen vilkkaan, monitahoisen ja ajoittain ristiriitaisiakin näkemyksiä sisältävän keskustelun aihe. Yhtäällä koululiikuntaan ollaan vaatimassa opetussuunnitelman uudistamistyön yhteydessä lisätunteja. Toisaalla koululiikuntaan kohdistuvat kannanotot ovat hyvinkin negatiivissävytteisen kärkeviä.

Helsingin Sanomat esitteli (28.1.2010) Päivi Bergin sosiaalipsykologian väitöstutkimuksen tuloksia otsikolla ”Rikkaan ja suositun on helpointa nauttia koululiikunnasta”. Uutisointi käynnisti Helsingin Sanomien verkkosivuilla kiivaan keskustelun aiheesta ”onko koululiikunta aiheuttanut sinulle traumoja?”. Useissa keskustelupalstan viesteissä koululiikuntaa kommentoitiin varsin negatiivisin sanankääntein. Traumoja liikuntatunneilla olivat aiheuttaneet muun muassa kiusatuksi joutuminen, epävarmuus omasta vartalosta ja liikuntataidoista sekä kokemukset nöyryytetyksi tulemisesta.

Kyseinen keskustelu avaa näkökulmaa koululiikunnan raadollisesta puolesta. Koululiikunnan yleisesti tiedostettujen positiivisten vaikutusten ohella onkin tunnistettava myös kolikon kääntöpuoli. Uutisoinnissa Bergin tutkimuksen keskeinen näkökulma, liikuntakulttuurin sukupuolittuneisuus, jäi huomattavasti vähemmälle huomiolle ja tutkimuksen laaja-alaisempi anti näin ollen suuren yleisön tavoittamattomiin. (ks. Berg 2010)

Bergin väitöskirja on mielestämme tervetullut avaus koululiikunnan ja siihen liittyvien ilmiöiden tulkintoihin. Tutkimuksen nostattama keskustelu on valitettavasti jäänyt pinnalliseksi muodostuen pääsääntöisesti koululiikunnan puolustuspuheenvuoroista ja Bergin esittämien tulkintojen vasta-argumenteista. Näkökulmaa voisi laajentaa. Ehkäpä ei olekaan olennaista pohtia, kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Erityisesti meidän liikuntakasvattajien olisi syytä tunnistaa ja tiedostaa niitä erilaisia näkökulmia, joista liikunnan ympärillä käytävää keskustelua voidaan lähestyä. Vain siten saatamme liikunnan opettamisesta puhuessamme edes jollakin tasolla koskettaa niiden yksilöiden maailmoja, joiden kanssa työskentelemme.

Lapsiliikunnan puhunnat

Koululiikunnan perusteluja ja samalla myös siitä käytävää keskustelua voidaan lähestyä erilaisista näkökulmista. Liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen on tunnistanut lapsiliikuntakeskustelusta kolme toisistaan poikkeavaa puhuntaa (Itkonen 2010). Kyseisillä puhunnoilla myös määritellään liikunnalle ja urheilulle annettuja funktioita, jotka eivät suinkaan ole eri intressejä edustavien toimijoiden esittämänä samansuuntaisia. Itkonen jaottelee lapsiliikunnasta käydyn keskustelun terveys-, suoritus-, ja monipuolisuuspuhunnoiksi.

Yleisellä tasolla käytävä keskustelu lasten liikunnasta linkittyy tänä päivänä kiinteästi terveyspuhuntaan. Vähäisen liikkumisen aiheuttamien terveyshaittojen arvellaan kasvavan. Suomalaisten liikkeelle saamisesta muiden elintaparemonttien tapaan on muotoutunut suuri yhteiskunnallinen haaste, johon eri instanssit ovat lähteneet vastaamaan. Niin aikuisten kuin lastenkin liikkumiselle on laadittu kriteereitä ja suosituksia, joiden toteutumisesta niin asiantuntijatahojen kuin myös kansalaisten itsensä toivotaan ottavan vastuuta (Ks. UKK-instituutti 2009; Lasten ja nuorten liikunnan asiantuntijaryhmä 2008). Myös koululiikunnan olemassaolon perustelut ja tuntimäärien lisäämiseen kohdistuva paine kumpuavat suurelta osin terveyspuhunnan piiristä.

Aika-ajoin päätään nostaa myös keskustelu suomalaisten järjestelmien kyvystä tuottaa huippu-urheilijoita. Kilpailulliset tavoitteet keskeiseen asemaan nostavan keskustelun Itkonen määrittää suorituspuhunnaksi. Kyseistä puhuntaa edustavat yleisimmin huippu-urheilun menestystä edistävät toimijat. Hyvä esimerkki suorituspuhunnasta on Vancouverin talviolympialaisten jälkipyykin yhteydessä esiin noussut suomalaisen urheilujärjestelmän tehottomuuden arvostelu. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen tutkija Jarmo Mäkisen mukaan Suomen olisi otettava mallia Norjan ja Ruotsin toimintamalleista, joissa urheiluliikettä on pyritty yhtenäistämään. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus julkaisee piakkoin aiheesta valmistuneen vertailututkimuksen. (YLE 2010.) Koululiikuntaan suorituspuhunta linkittyy lähinnä historiallisen traditionsa pohjalta. Mittaaminen ja normatiivinen vertaaminen oli kauan olennainen osa myös koulujen liikuntatunteja. Usein koululiikunnan kritiikki kohdistuu juuri mittaamisen ja paremmuusjärjestyksen asettamisen haitallisuuteen.

Käynnissä oleva koululiikuntakeskustelu on juuttunut suurelta osin hyvä-paha -akselille, jolloin terveyspuhunnan perustein puolustetaan ja suorituspuhuntaan linkittyvän huutojakokäytännön kautta kritisoidaan koululiikuntaa. Koululiikunnan todellisuus ei kuitenkaan onneksi ole näin mustavalkoinen. Hyödyttömän köydenvedon sijaan olisikin tärkeämpää pyrkiä muodostamaan yhteistä ymmärrystä koululiikunnan nykytodellisuudesta.

Monipuolisuuden haaste

Yhteinen ymmärrys koululiikunnasta voisi syntyä Itkosen tunnistaman kolmannen puhunnan pohjalta. Monipuolisuuspuhunnan taustalla on ajatus liikunnan itseisarvoisuudesta. Monipuolisuutta painotettaessa ei ylenkatsota liikkumisen terveydellisiä hyötyjä, eikä tyrmätä kilpaurheilua. Liikunnalle halutaan antaa myös muunlaisia merkityksiä ja ymmärtää liikkumisen tavoitteellisuutta mahdollisimman laaja-alaisesti. Yksilön ja ryhmän liikuntakäyttäytymistä tarkastellaan kulttuuritutkimuksellisella otteella. Tällöin kaikilla, myös liikuntaa niukasti harrastavalla, on siihen omanlaisensa suhde. Yritys ymmärtää liikuntaa tästä näkökulmasta on erityisen perusteltua. Onhan liikunta näkyvä ja muodikas ilmiö maailmassa, missä eletään yhä voimakkaammin elämysten ja mielikuvien kautta (Koski & Tähtinen 2005; Malmelin 2003).

Koululiikunnan kannalta tämä tarkoittaa sitä, että oppilaat tuovat liikuntatunneille mukanaan omat liikunnalle antamat merkityksensä. Tällöin haasteeksi muodostuu se, että oppilaiden liikunnalle antamien merkitysten ja koululiikunnan välille tulisi kyetä synnyttämään kosketuspintoja. Samalla tulee tärkeäksi erilaisten lapsi- ja nuorisokulttuurien tunnistaminen ja liittäminen osaksi liikuntatunteja. On annettava myös lasten kertoa, mitä koululiikunta voisi olla. Näkökulman arvokkuus on ennen kaikkea siinä, että se on lasten tulkinta koululiikunnan todellisuudesta.

Lasten ja nuorten äänen kuulemiseen haastavat myös tulkinnat sukupolvisopimuksen muutoksesta. Lapsen tahto ei ole enää koululiikunnassakaan opettajan taskussa. Useissa liikuntatutkimuksissakin on esitetty (mm. Soini 2006; Jaakkola 2002.), kuinka autonomian kokemukset lisäävät sisäistä motivaatiota ja sitä kautta liikunnallisen elämäntavan muodostumista.

Käytännössä vallitsevat olosuhteet eivät usein mahdollista niiden tavoitteiden toteutumista, joita liitetään hyvään lapsuuteen. Lapsisosiologisin termein lapsuutta määrittävät mikro- ja makroprosessit ovat yhä useammin jännitteisiä keskenään. Nämä koululiikuntaankin linkittyvät käytännöt ilmenevät Jens Qvortrupia mukaillen erityisesti aikuisten puheiden ja tekojen välisessä ristiriitaisuudessa. Aikuiset esimerkiksi ymmärtävät ja antavat arvoa lasten spontaanisuudelle, mutta samalla lasten arkielämä on tänä päivänä entistäkin organisoidumpaa. Lisäksi aikuiset toteavat lasten olevan etusijalla asioiden tärkeysjärjestyksessä, mutta silti useimmat taloudelliset ja poliittiset päätökset tehdään kuitenkin aivan muita seikkoja priorisoiden. (Qvortrup 1994.)

Oppilaan maailma

Artikkelin alussa viittasimme Päivi Bergin väitöskirjaan, jossa tutkija nosti esiin liikunnan opetuksen sukupuolittuneisuuden ja oppilaiden taloudellisen taustan merkityksen koululiikunnassa viihtymiseen. Näiden tulkintojen rinnalle ja osaksi liikunnan opetusta olemme halunneet nostaa monipuolisuuspuhuntaan tukeutuen liikunnan itseisarvoisuuden, lapsi- ja nuorisokulttuurien tunnistamisen sekä uuden sukupolvisopimuksen huomioimisen.

Tulkintamme mukaan ympäröivän todellisuuden moniarvoistuessa koululiikuntapohdintoja tulisi laajentaa entisestään. Haluamme nostaa tarkastelun keskiöön oppilaan ja hänen kokemusmaailmansa. Sillanrakennus lasten ja nuorten maailmaan onkin koululiikunnassa ensiarvoisen tärkeä ja ajankohtainen tehtävä. Vain säilyttämällä yhteys nykylapsuuden todellisuuteen voimme tukea oppilaita niin liikunnallisten taitojen oppimisessa kuin ihmisyyteen kasvamisessakin. Yhteys puolestaan syntyy aidossa keskinäisessä kanssakäymisessä, oppilaan ja opettajan vuorovaikutuksessa - tavoissa kohdata, ymmärtää ja nähdä kauemmas.