Heikki Halila: Suomen menestys talviolympiakisoissa

Urheiluoikeuden professori Heikki Halila tarkastelee vieraskynäkirjoituksessaan suomalaisten menestystä talvikisoissa.

Kisakommentteja

Vancouverin talviolympiakisojen aikana manailtiin Suomen huonoa kisamenestystä. Virallinen mitatavoite oli 12. Kun tämä alkoi näyttää täysin utopistiselta, saivat pilkkakirveet aiheen vitsailla siitä, että oikea mitalitavoite olikin ollut 1-2. YLE:n Helsingin kisastudiossakin toimittaja muisteli, että täytyy mennä ajassa taaksepäin vuoden 1932 Laki Placidin talvikisoihin, ennen kuin päästään näin huonoon menestykseen. Toimittaja tosin muistutti siitä, että tuolloin saavutettiin kolme mitalia vain seitsemän urheilijan voimin.

Kun mitalien määrä lopulta nousi viiteen, ilmeet hiukan kirkastuivat. Ulkoministeri Alexander Stubb toi kisojen päätöspäivänä urheilumiehenä julki kohtuullisen tyytyväisyytensä kisamenestykseen. Suomi oli tosin mitalitilastossa 25, mutta mitalien määrässä sentään sijalla 15. Huomio oli sinänsä oikea. Kun Suomi oli saanut kaksi jääkiekkomitalia, voitiin vedota myös siihen, että mitalinsaajia oli kymmenittäin eli niin sanottuja onnistujia varsin huomattava osa urheilijoista. Tämä oli tosin tuttua jo Naganon talvikisoista vuodelta 1998, jolloin joukkueen ylijohtaja Tapani Ilkka oli älynnyt tähän seikkaan mainiosti vedota.

Aino-Kaisa Saarinenkin hehkutti kisamenestystään, joka toki olikin selvästi parempi kuin hänen menestymisensä edellisissä talviolympiakisoissa, niin kuin hän totesi. Tämä hämärrytti kuitenkin sen, että hän jäi kauas edellisen vuoden maailmanmestaruuskisojen saavutuksistaan.

Urheilijoita kritisoitaessa on muistutettava lähtökohdasta. Sijoittuminen maailmassa kymmenen parhaan joukkoon on kova saavutus. Kuinka moni arvostelija on samalla tasolla omassa ammatissaan, mikä se sitten onkin? Silti ei keskustelua tule tyrehdyttääkään.

Mitali- ja pistetilastot

Millainen kisamenestys sitten oikeasti oli ja miten sitä voidaan verrata saavutuksiin aikaisemmissa talviolympiakisoissa. Ainakin Albertvillen vuoden 1992 talvikisoihin asti laskettiin mediassa pisteitä joko kuudelle tai myöhemmin kahdeksalle parhaalle kussakin lajissa. Tämä kertoi selkeimmin kansakuntien välisestä menestyksestä. Suomi oli tässä pistetaulukossa vuoteen 1992 aina kahdeksan parhaan joukossa. Vielä Sarajevon talvikisoissa 1984 Suomen sijoitus oli peräti kolmas ja vuosina 1976 ja 1980 kummallakin kertaa kuudes.

Lillehammerin talvikisoista lähtien on julkisuudessa esiintynyt joko pääasiallisesti tai ainoastaan mitalitaulukkoja. Niissä maiden järjestys perustuu ensisijaisesti kultamitalien määrään. Jos ollaan tasaluvussa, seuraavana kriteerinä on hopeamitalien määrä ja kolmantena kriteerinä pronssimitalien määrä. Tällä tavoin saatiin Vancouverissa rankatuksi 19 maata. Tämän jälkeen tulivat ne seitsemän mitalimaata, jotka eivät olleet saaneet kultaa, ensisijaisesti hopeamitalien määrän mukaan rankattuina.

Kultamitalien määrään perustuva mitalitaulukko ei kerro riittävästi maiden menestyksestä. Niinpä Vancouverissa USA sai eniten mitaleja (36), mutta se oli taulukossa vasta kolmantena: ykkösenä oli Kanada 25 ja kakkosena Saksa 29 mitalilla. Jos maiden järjestys perustetaan vain mitaleihin, tulisi käytössä olla jokin painotus (esimerkiksi 3-2-1), mutta sijoitukset kuuden tai kahdeksan parhaan joukkoon eli pistesijoille kertovat menestyksestä kuitenkin parhaiten.

Kaikkien aikojen huonoin talvikisamenestys

Lasketaanpa menestys miten tahansa, Suomen menestys Vancouverin talvikisoissa oli kaikkien aikojen huonoin. Vuonna 2006 Suomi oli mitalien määrässä 12 yhdeksällä mitalillaan (Lillehammarissa 9. ja Salt Lake Cityssä 11.). Sapporon talvikisoissa Suomi oli pistetilastossa kahdeksas eli siihen asti huonoimmalla sijoituksella viidellä mitalillaan eli samalla määrällä kuin nytkin. Molemmissa näissä kisoissa jäätiin myös vaille kultamitalia.

Saatetaan kysyä, eikä Suomen menestys ollut tuolloin yhtä huono kuin Vancouverissa, jossa sielläkin tuli viisi mitalia. Tässä se näkyy perspektiivivirhe, joka vaivasi YLE:n kisastudiotoimittajaa. Vuonna 1972 kilpailtiin mitaleista 36 lajissa ja Vancouverissa 86 lajissa. Siksi mitalien määrää eri kisoissa ei voida verrata keskenään. Vuoden 1932 talvikisoissa Suomi oli kolmella mitalillaan (1-1-1) mitalitilastossa yhdessä Ruotsin kanssa neljännellä sijalla.

Saavutus oli erinomainen, kun Suomen siihenastisessa paraatilajissa pikaluistelussa kilpailtiin yhteislähdössä, jossa eurooppalaisilla ei voinut olla menestyksen sijaa. Näissä kisoissa ei muuten kilpailtu alppilajeissakaan, mikä myös vaikutti mitalijakautumaan.

Lajit viihteellistyvät ja niiden määrä lisääntyy

Talvikisoista on mennyt maku lajien määrän huikean nousun vuoksi. Osa lajeista on lähes pelkkää sirkusta, ja ne on tehty asiantuntemattomien televisiokatsojien viihdyttämiseksi. Pohjoismaiset hiihtolajitkin on tehty isolta osalta asiantuntemattomien televisionkatsojien viihdyttämiseksi. Hiihto on kestävyyslaji ja siinä tulisi kilpailla viestejä lukuun ottamatta vain väliaikalähdöllä ja ainoastaan niin sanotuilla normaalimatkoilla. Tuntuu oudolta, kun hiihtäjä voi tavoitella kuuttakin kultamitalia mitä eriskummallisimmissa lajeissa. Kun on paljon lajeja ja arvokisoja, ei urheilua kohtuullisesti seuraavalle tahdo edes voittajat jäädä mieleen.

Lajiensa parhaat

Kun verrataan eri aikoina menestyneitä urheilijoita, ei pohjaksi voida ottaa lainkaan mitalien määriä, kun niitä on ollut eri aikoina jaossa kovin epätasaisesti. Lähtökohtaisesti tulisi sitä paitsi laskea mukaan vain henkilökohtaiset mitalit muissa kuin oikeissa joukkuelajeissa eli siis lähinnä joukkuepeleissä.

Esittämäni mukaisesti pidän esimerkiksi kaikkien aikojen mäkimiehenä niin olympiakisoissa kuin muutenkin Birger Ruudia ottaen huomioon hänen menestyskautensa pituus ja ylivoima parhaina vuosina. Samoin on syytä todeta, että Paavo Nurmen yhdeksän kultamitalia ei ole vertailukelpoinen myöhempien aikojen kestävyysjuoksijoiden kultamitalien määrään. Vuodesta 1928 juostuilla matkoilla Nurmi saavutti vain neljä kultamitalia eli saman määrän kuin Emil Zatopek ja Lasse Viren. Hän olisi tosin saanut Pariisin kisoissa ainakin kaksi kultamitalia lisää, jos ohjelma olisi ollut nykyisenkaltainen ja jos hän olisi päässyt juoksemaan kaikki haluamansa matkat.

Oliko etukäteisarvio realistinen ja oliko Suomella epäonnea?

Pohdittaessa Suomen kisamenestystä Vancouverissa on ihmetelty sitä, miten etukäteistavoitteesta jäätiin niin kauas kuin jäätiin. Oliko tavoite epärealistinen vai olivatko urheilijat odottamattoman huonossa kunnossa? Edellisen kauden menestyksen perusteella tavoite oli realistinen. Hiihdon MM-kisoissa Suomi sai kahdeksan ja alppilajien MM-kisoissa kaksi mitalia. Oli syytä odottaa, että sama taso säilyy olympiavuonna ja että (ainakin) kaksi muuta mitalia tulee muista lajeista. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Tarkkailijoista vain harvat rohkenivat sanoa etukäteen, mitä omilla silmillään näkivät tai olisivat voineet nähdä. Suomalaisurheilijoiden kunto ei ollut olympiakauden alkaessa samalla tasolla kuin vuosi sitten. Kisamenestystä ennakoitaessa ei voinut luottaa siihen, että vain suomalaiset ovat suunnanneet kuntohuippunsa oikein ja että muut ovat siten kunnossa liian aikaisin. Pikemminkin on syytä muistaa Juha Miedon lausuma vuosien takaa: joka on alkukaudesta minuutin kärkeä jäljessä, on sitä helposti myös arvokisoissa. Urheilulehden Jari Kupila oli oikeassa päätellessään 21.1.2010 ilmestyneessä lehtensä numerossa 3/2010, että vain naisten hiihtoviestistä on tulossa varma mitali. Eräissä muissa lajeissa hän arveli olevan mitalisaumoja mutta ei kuitenkaan mitalisuosikin asemia.

Suomella oli myös onnea Vancouverissa. Miesten jääkiekkojoukkue ei ollut turnauksen kolmanneksi paras vaan oikea sijoitus olisi ollut viides. Suomi hävisi selvästi Ruotsille ja USA:lle ja oli myös huonompi kuin kullan voittanut Kanada ja puolivälierässä Kanadalla hävinnyt Venäjä. Sen sijaan Naganon kisoissa Suomi oli jääkiekossa oikeasti kolmanneksi ja Torinossa toiseksi paras maa, sinänsä Suomelta kova saavutus. Jääkiekossa tulos olisi urheilullisesti kaikkien sijoitusten osalta oikeudenmukainen, jos olympiaturnaukseen pääsisivät vain huippumaat, ja nämä pelaisivat yksinkertaisen sarjan. Tällöin olisi täysi panos pelissä alusta alkaen. Pudotuspeleistä saadaan kuitenkin enemmän draamaa, jota yleisölle halutaan tarjota.

Etukäteisarvioista voidaan vertailun vuoksi palauttaa muistiin se, miten Hanna-Maria Seppälä voitti vuonna 2003 uinnissa maailmanmestaruuden. Tilanne näytti niin uskomattomalta, että tv-selostaja oli vasta kilpailun viime metreillä tilanteen tasalla. Seppälä oli kuitenkin tilastoykkönen, joten hänen mestaruutensa ei pitänyt olla jättiyllätys. Vastaavasti hän ei ole ollut aikojensa perusteella suosikki myöhemmissä MM- ja olympiakisoissa, niin entinen maailmanmestari kuin onkin.

Urheilijan ja Suomen menestys

Päivää ennen olympiakisojen naisten viestihiihtoa Pirjo Muranen kertoi, että kärjen mukana on tarkoitus pysyä, vaikkei vetämään ole määrä lähteä. Täysin epäonnistuneen avausosuuden jälkeen hän sanoi tunteneensa olonsa huonoksi jo edellisenä päivänä. Jos näin oli, eikö olisi tullut antaa paikka joukkueessa jollekin toiselle Suomen menestyksen turvaamiseksi? Viime aikoina näyttääkin tulleen tavaksi, että urheilija pitää kiinni saavutetusta oikeudesta osallistua arvokilpailuun, vaikka jollain toisella tiedettäisiin olevan paremmat menestymisen mahdollisuudet (purjehtija Tuula Tenkanen 2008 ja keihäänheittäjä Tero Järvenpää 2009). On arvovalinnan paikka, meneekö yksityinen etu tässäkin yleisen edun edelle.

Teksti: Heikki Halila, kuvat: Eila Ruuskanen-Himma ja Soile Koskela.

Heikki Halila on toiminut vuodesta 2001 Helsingin yliopiston urheiluoikeuden professorina.

SLU:n jäsenjärjestöt ja niiden seurat saavat käyttää tekstiä lähteen mainiten: Heikki Halila, LUM 6 /10, SLU.fi.