Ylle pantu summa ei liene kovin paljon, jos se on osa valtion budjettia. Ei se liene ihan valtavasti edes kohtuukokoisen seurankaan tileissä, mutta jonkun lompakosta otettuna summa on voi olla huomattava – ainakin, jos se pitää pulittaa kerran kuukaudessa.
Lasten liikkuminen on hyvin tärkeää ja valtaosa vanhemmista maksaa mielellään ihan kohtuullisiakin summia, jos harrastus on kiinnostava ja motivoiva.
Myös lajit ovat erilaisia ja kustannukset tietenkin vaihtelevia, eikä liene mahdollista löytää ratkaisua, joka aina olisi oikeudenmukainen, mutta varuillaan olisi oltava.
Otsikkoon kirjattu 350 euroa kuukaudessa on summa, jonka erään suomalaisen jääkiekkoseuran C-juniorin vanhemmat maksavat seuralle keskimäärin kuukaudessa. Se ei tietenkään kata varusteita, ei turnauksia, eikä todellakaan kaikkia harrastuksen kuluja, vaikka sillä paljon hyvää – varsinkin valmennusta - saakin.
Mainitussa tapauksessa vanhemmat eivät valita, sillä toistaiseksi työpaikalta saatu menetetyn vapaa-ajan korvaus on ollut riittävä, eikä puutetta ole ilmennyt. Lisäksi maksun aihe on onnistunut kaukalossa sen verran hyvin, että paikka edustusjoukkueessa seuraavalle kaudelle on varmistunut – ties vaikka ammattilaiseksi, tai ainakin liigaan. (Tosin on hyvä muistaa, että Suomessa paljon enemmän Lotto- kuin NHL-miljonäärejä, muistuttaa latoja.)
Jääkiekkoa ei ole syytä mitenkään syyllistää, eikä muitakaan lajeja, joissa hyvää toimintaa tehdään. Mutta jos tuntosarvet eivät ole herkkinä, saatamme kuulla myös toisenlaisia tarinoita.
Mitäs tehdään, jos rahaa ei olekaan – harrastus maksaa enemmän kuin mihin perheellä on varaa?
Syrjäytyminen ei ole koskaan leikin asia ja jos se tapahtuu siksi, ettei jääkiekkoon tai jalkapallon ole varaa, on kyse vakavasta asiasta.
Aihetta ei tee helpommaksi se kehitys, jossa yhä useampien seurojen sisään on joukkueista syntynyt omia tulosyksiköitä. Usein aktiivinen ja parempiosaisten joukko päättää, että joukkue osallistuu turnauksiin, hankkii upeita asuja, käy ehkä ulkolailla, leireilee toteuttaa monia hyviä asioita – kuluttaa vuosittain tuhansia euroa.
Se on sinänsä mainio juttu; kokemukset karttuvat ja tulevaisuuteen syntyy niiden kautta pääomaa.
Mutta kuka muistaisi sitä, jonka vanhemmat eivät pysy vauhdissa mukana?
Urheillaan siis edelleen ja järjestetään kaikkea kivaa, mitä rahalla saa. Lapsiin kannattaa sijoittaa, mutta ollaan myös solidaarisia ja kehitetään malli, joka estää, ettei yhdenkään urheilemaan haluavan lapsen harrastus olisi rahan puutteen vuoksi
SilmänLUMetta
SLU:n jäsenjärjestöt ja niiden seurat saavat käyttää tekstiä lähteen mainiten: LUM 8/09, SLU.fi.
Mediakortti