Vallankahvassa Kari Niemi-Nikkola

Suomen Olympiakomitean valmennuksen johtaja Kari Niemi-Nikkola kaipaa huippu-urheilun tutkimukseen kotipesää ja pitää keskustelua urheilun etiikasta kapea-alaisena.

Kari Niemi-Nikkola on työskennellyt Suomen Olympiakomitean valmennuksen johtajana vuodesta 2002 alkaen ja toukokuun kokouksessaan komitean hallitus jatkoi hänen vuoden lopussa päättyvää työsopimustaan. Ratkaisu syntyi Niemi-Nikkolan sanoin aidon arviointiprosessin jälkeen ja siksi hän kokee ratkaisun mukavana luottamuksen osoituksena.

Vuosi on ollut kiireinen ja vauhti tietenkin vain kiihtyy, kun Pekingin olympiakisojen alkuun on enää reilut pari kuukautta. Silti katse on syytä jo suunnata pidemmälle tulevaisuuteen, sillä esimerkiksi valmennusjärjestelmiin tehtävät muutokset eivät synny vuodessa tai kahdessa. Tähän mennessä tehdyt kurssin reivaukset ovat olleet Niemi-Nikkolan mieleen – ainakin ’pienessä määrin’.

”Toimintatavat alkavat olla selvillä sekä liitoille että minulle. Hyvää on, että toimintakulttuuri perustuu vastuullisuuteen, läpinäkyvään ja avoimeen vuorovaikutukseen, jossa asiantuntemus on pääosassa.”

Eroon näpertelystä

Hän jatkaa, että on mukavaa, ettei Olympiakomiteaa enää nähdä pelkästään rahanjakajana, vaan sillä on yhä enemmän ”sparraajan” ja impulssien antajan sekä jopa kehitysprosessien vetäjän rooli. Jatkossa Kari Niemi-Nikkola toivoo lajiliittojen kanssa tehtävien yhteistyöhankkeiden yhä syvenevän.

”Lajiliittoja pitäisi pystyä tukemaan yhä enemmän. Samalla valmennusajattelun tasoa tulisi edelleen kehittää. Pikkuasioissa näpertelyn tulee vähentyä ja valmennuksen organisointia tulee edelleen parantaa.”

Erityisen tärkeäksi Kari Niemi-Nikkola kuvaa valmentajan ja urheilijan muodostamaa perusyksikköä.

”Jos päivittäisen valmentautumisen vaatimus- ja laatutaso ei ole riittävän korkea, on menestysennuste tosi huono. Liittotasolla päävalmentajan kyky analysoida oleellisin tieto kaikesta tarjolla olevasta sälästä on hyvin tärkeää. Vaatimustason valmennuksessa tulee olla korkea, mutta samalla tulee pystyä tarjoamaan siihen riittävästi tukea.”

Yksi Olympiakomitean tehtävistä on johtaa suomalaista huippu-urheilua, jonka imago on Niemi-Nikkolan mukaan kohtuullisen hyvä. Ainakin huippu-urheilu herättää keskustelua.

Keskusteluun suhteellisuuden tajua

”Julkinen keskustelu on aina hyväksi, koska sen avulla pysytään hereillä ja tiedetään millainen huippu-urheilun asema on Suomessa. On kuitenkin väärin olettaa, että huippu-urheilu on yhteiskunnan tärkein keskustelun aihe ja ehkä siksi nykyinen julkisuuskulttuuri on jopa liiankin päälle käypää. Joskus pienelle määrälle suhteellisuuden tajua voisi olla käyttöä.”

Kari Niemi-Nikkola uskoo, että huippu-urheilijat ovat edelleen merkittäviä esikuvia lapsille ja nuorille, ja että Nikula-ilmiöitä voidaan edelleen kokea.

”Esikuvana olemiseen liittyy tietenkin myös suuri vastuu. Toisaalta myös urheilija voi olla erehtyvä ihminen ja jopa heikko - se tulisi aina muistaa. Esikuvia tulisi myös osata hyödyntää ja samalla huomata maailman pieneneminen. Ei ole lainkaan paha, vaikka seinäjulisteessa katsoisivat eri lajien kansainväliset tähdet. Suomalaisen jalkapallon kehittymisen kannalta on sama, onko idolina Beckham tai Forssell, kunhan vain lapset pelaavat.”

Hyvänä Kari Niemi-Nikkola pitää kansainvälistymisen mukanaan tuomaa lajikirjon laventumista. Hän arvostaa kaikkia, jotka ovat omassa tekemisessään hyviä.

”Hyvästä tekemisestä ja jonkin elämän alueen huippuosaamisesta pitäisi antaa jokaiselle tunnustusta. On minusta hieman epäreilua korostaa niitä inhimillisiä vähemmän hyviä piirteitä, joita meillä jokaisella, myös urheilijoilla, aina on.”

Nuoruus ja kokemus

Muuttuneessa maailmassa kaikkea ei aina voi johtaa ylhäältä käsin. Yhä useammin lapset haluavat itse rakentaa omia mallejaan ja lajejaan perinteisten harrastusmuotojen rinnalle. Näin tulee ollakin, mutta samalla kokemusta tulisi arvostaa.

”Impulssit, jotka tulevat kentiltä ja saleista ovat tärkeitä. Ne pitää tunnistaa, mutta yhtä lailla iälle, elämänkokemukselle ja kokonaisuuksien hahmottamiselle täytyy antaa arvoa. Muistaakseni Pentti Linkola on kirjoittanut, että kun järki - siinä määrin kun sitä ihmiskunnalla on, tuppaa kasaantumaan iän myötä. Pitäisikö siis kaikki merkittävät päätökset tehdä yli 80-vuotiaiden toimesta, koska heille sitä on kasaantunut jo aika lailla. Siinä on hieman ajattelemisen aihetta kokemuksen merkityksestä”, pohtii Kari Niemi-Nikkola.

Hän uskoo, että lapset osaavat kyllä jaloillaan kertoa mitä haluavat tehdä, mutta oma haasteensa ovat ne, jotka eivät liiku. Iso haaste!

Kari Niemi-Nikkola pohtii tarkoin mitä vastaa, kun häneltä tivaa liikkumattomuuteen lääkkeitä ja arvioi, että liian usein tehdyt toimenpiteet ovat liikuntauskovaisten todistelua toisille liikuntauskovaisille; niille lapsille, jotka muutenkin liikkuvat.

”Ensisijaisen tärkeää olisi että me aikuiset, jotka ymmärrämme liikunnan välttämättömyyden, toisimme sen puheissamme ja teoissamme esille. Koululiikunnan lisäämiseen tavalla tai toisella tulee ehdottomasti vaikuttaa, joko tunteja lisäämällä, tai välituntiliikuntaa kehittämällä – kenties kokonaiskoordinaatiota kehittämällä – mene ja tiedä. Siellä on jokainen lasten ikäluokka kokonaisuudessaan.. Me aikuiset olemme vastuussa lastemme terveestä tulevaisuudesta ja sitä vastuuta pitää uskaltaa käyttää. Toivon tietysti, että liikuntauskovaisten joukko samalla laajenee.”

Kari Niemi-Nikkola ei kuitenkaan usko, että aivan yksilötasolle liikuntaan aktivoimista ei voi viedä, vaikka joissain kunnissa esimerkiksi päihdehuollon ongelmia on näin hyvin ratkottu.

Sosiaalisuus vetovoimatekijä

”Jokaiselle lapselle ei varmaankaan voida laatia yksilöllisiä toimintamalleja, vaan uskon edelleen, että yksi vetovoimatekijöistä on liikunnan sosiaalisuus. Haaste onkin, miten siellä joukoissa ne ’eivät niin lahjakkaat’ saisivat onnistumisen elämyksiä ja motivoituisivat liikkumaan.”

Hän murehtii, että nykyisin mennään väkisinkin parhaiden ehdoilla, perinteisen kilpailukulttuurin säännöillä. Niin heikoimmat jäävät vähemmälle huomiolle ja harjoitukselle ja siten yhä enemmän jälkeen.

”Väitän, että korkeintaan yksi lapsi kymmenestä ei haluaisi liikkua, jos harrastamisen toteutukseen todella paneuduttaisiin. Lähes kaikille löytyisi varmasti kiinnostava harrastus, mutta sitä vastuuta ei voi siirtää vain urheiluseuroille, vaan kaikki lähtee kotoa – ennen muuta vanhempien antamista malleista.”

Kari Niemi-Nikkola ei sattumalta ole Olympiakomitean valmennuksen johtaja. Tie sinne on kulkenut askel kerrallaan ja liikunta on aina ollut hänelle elämäntapa.

”Hiihdosta ja juoksemisesta kaikki pikkulapsena alkoi. Tein sitä aina vapaa-ajalla ja myös koulumatkat sujuivat talvisin suksilla. Kesät kuluivat juosten ja mm. Pauli Nevalan innostamana keihästä heittäen. Seurakunnan lentopallokerho lavensi lajikirjoa ja pian olin myös Kauhajoen Karhun jäsen ja myöhemmin valmentaja, kun oma ura ei aivan huipulle riittänyt.”

Opiskelupaikaksi valikoitui Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellinen tiedekunta ja opettajaopinnot, jotka pian saivat rinnalleen valmennusopin.

Askel askeleelta

”Lopulta biomekaniikasta tuli pääaine jonka myötä aloitin työn fyysisen kunnon testaajana Peurungassa, kunnes sain Lappeenrannasta testausasemalta ensimmäisen pysyvän työpaikan.”

Hyvin pian Kari Niemi-Nikkola kuitenkin löysi itsensä SVUL:n koulutuspäällikön paikalta. Seuraavaksi hän työskenteli Nuoren Suomen kehityspäällikkönä ja vuodesta 1998 ensin Olympiakomitean nuorisopäällikkönä, josta siirtyi nykyiseen tehtäväänsä.

Opiskelupaikkaansa Kari Niemi-Nikkola muistelee kiitollisuudella ja haluaisi, että suomalaista liikuntakorkeakoulutusta arvostettaisiin vielä nykyistäkin enemmän.

”Käytännön valmentajia saisi valmistua enemmän, mutta silti yliopiston panos valmennuskulttuurimme kehittäjänä on korvaamaton.”

Liikunnan tutkimus- ja kehitystyötä tehdään Suomessa paljon, mutta eräänlaisen liikunnan huippuyliopiston tarve on ilmeinen. UKK-instituutti, KIHU, Likes, Jyväskylän yliopisto ja urheiluopistot tekevät mittaavaa työtä, jonka tulokset saattavat jäädä turhan piiloon.

Huippuyliopisto?

”KIHU:ssa on meneillään strategiatyö, jossa huippu-urheilun kansallisen tutkimusohjelman laatiminen on noussut tärkeäksi teemaksi. Olisi tärkeää myös saada käyttöön se tieto, joka maailmalla jo on. Suomessa emme voi tehdä kovin paljon niin laaja-alaista tutkimusta, että sillä olisi vaikutusta lyhyellä aikavälillä. Meillä tulee kuitenkin olla joku osaamisen erikoisalue. Liikuntabiologian laitoksen hermolihasjärjestelmän, jänteiden ja lihasten elastisuuden tutkimusohjelma on tästä hyvä esimerkki. Se on maailmanlaajuisesti tunnettua ja arvostettua työtä”, pohtii Kari Niemi-Nikkola.

Myös tutkimusmaailmassa pitää olla annettavaa, jotta voi jotain saada. Suomeen siis tulisi saada entistäkin vahvempi kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuksen koordinaatio.

Kari Niemi-Nikkola on julkinen eläin. Kesällä lausunnon pyytäjien määrä vain lisääntyy ja hän myöntää olevansa välillä kovilla, eikä voi sanoa nauttivansa julkisuudesta.

”Paineita voi kompensoida tekemällä omat työt hyvin. Niin pystyy perustelemaan tekemänsä päätökset ja hankkeet, eikä jälkijättöinen pohdiskelu ja syyllisyyden tunne kasva sietämättömäksi.”

Kapea-alaista kritiikkiä

Toisinaan urheilun toimijoihin kohdistuva kritiikki on epäreilua, mutta myös sietokynnys kasvaa kokemuksen myötä.

”Toisaalta on niin, että jos asioita on tehty huonosti, on kritiikki varmasti paikallaan, ja silloin kuulukin saada turpiin”, sanoo Niemi-Nikkola, jonka mukaan kritiikkiä on nykyisessä työssä jo lähes luontevampaa kuunnella kuin kiitosta. Kiitokset ja niiden kuunteleminen kun eivät oikein istu suomalaiseen luonteeseen.

Urheilun eettistä keskustelua hän kuvaa kapeaksi.

”Se sisältää ehkä osin ahdistuksen purkua ja on joskus raakaa, eikä näkökulmia ole aina tarkkaan harkittu tai pohdittu. Asiat pitäisi osata suhteuttaa, eikä niillä saisi mässäillä. Tunteita kalastelematon kirjoittaminen on liian vähäistä. Urheilussa on omat lainalaisuutensa ja niiden mukaan tulee mukautua toimimaan, niin hyvässä kuin pahassa.”

Sääntöjen rikkojilta hän haluaa suoraselkäisyyttä.

”Sääntöjen rikkojan tulisi nostaa kiinni jäädessään käsi reilusti ylös ja tunnustaa rikkeensä, sekä tuoda asiat kiertelemättä esiin, jotta epäselvyydet eivät jäisi vaivaamaan jälkipolvia.” Toiveajattelua ehkä, mutta vanha sääntö pätee tässäkin; jos et keksi mitään parempaa, koeta rehellisyyttä!

Lähde: YLE Urheilun haastattelu, Jouko Vuolle