Tervehdys Mikkelistä, Etelä-Savon sydämestä
Voimakaksikko on tullut meidän elämäämme kuin tilauksesta. Isä Martti on vähän aikaa sitten päässyt eläkkeelle ja tytär Hanna viettelee aika paljon aikaansa kotosalla kulutellen aikaansa lastenhoidon ja tilan eläinten hoidon parissa. Koko ikänsä Martti on liikkunut, erittäinkin aktiivisesti jopa joskus nuorena kilpatasolla asti. Hanna on aina ollut koulussa liikuntatuntien innokkain osallistuja. Mutta elämä oli jo ehtinyt kartuttaa Hannan vyötärölle 10 ylimääräistä kiloa ja kilot alkaneet viedä liikkumisen iloa, kun liikkuminen ei enää ollutkaan ihan niin helppoa. Martti taas olisi saattanut kesän lepäillä tapansa mukaan laakereilla aktiivilenkkeilyn osalta ja keskittyä vain ruumiilliseen työntekoon ja iän karttuessa olisi kuntokin voinut karista ripeämpää tahtia alas kuin aiemmin.
Hanna ilmoitti parin mukaan, ja innoittajana oli kaikki tuo edellä mainittu ja se, että kun Hanna 16 vuotiaana sairasti imusolmukesyöpää niin Martti koki, että syövän kanssa taistelun tiimellyksessä hän jäi Hannan ja vaimonsa (Hannan äidin) muodostaman tiimin ulkopuolelle. Nyt isällä ja tyttärellä on ollut paljon yhteistä aikaa ja tekemistä kun on yhdessä tallattu lenkkipolkuja, pyöräilty, käyty lajikokeiluissa ja nyt kesän ajan 1-2 kertaa viikossa puolentoista tunnin jalistreeneissä.
Junnujalkapalloon osallistuminen onkin ollut Hannalle mahtava mahdollisuus kurkistaa juniori joukkue liikuntaan koska aiempaa kokemusta vastaavasta ei ole. Martti on pyörinyt paljon jääkiekko junnu toiminnassa.
Silloin kun lenkkeily ja kunnon kohotus alkoi, niin Martin lähtökunto oli parempi kuin Hannan, lenkit mentiin Hannan jaksamisen mukaan, välillä käveltiin ja sitten taas pikkuisen hölkättiin. Martti jaksoi, Hanna ei. Kuitenkin yllättävän nopeasti kun aktiivisesti harjoitteli, Voimakaksikon tahti alkoi mukautua lenkkien aikana samanlaiseksi. Hanna alkoikin sanoa ”juostaan vaan vielä”. Olo oli mahtava kun ihan konkreettisesti näki ja koki kuntoilun mukanaan tuoman jaksamisen parantuvan…kunto nousi kohisten. Sykemittari toimi erittäin tärkeänä apuvälineenä ja kannustimena. Kevään aikana lenkille lähtökin oli monesti helppoa kun aivan sopimatta jompikumpi saattoi tulla toisen ovelle kolkuttelemaa, että lähdettäiskö ja toinen olikin jo vetelemässä lenkkivehkeitä ylleen. Lajikokeiluissa oli mukavaa käydä ja tuntui että meistä Voimakaksikoista välitettiin ja huolehdittiin. Kokeiluita olisi vaan saanut olla mielestämme hieman enemmän, oli se niin mukavaa päästä aina uusiin ympyröihin.
Hannalta painoa putosi kahdessa ja puolessa kuukaudessa hitusen yli 10 kg ja Martilta hävisi pari kiloa vaikkei olisi oikein tarvinnutkaan. Painot ovat pysyneet edelleen samoina ja kuntotestitulokset puhukoot puolestaan, niitä meidän kun ei todellakaan tarvitse hävetä vaan olemme niistä NIIN ylpeitä ja onnellisia!! On niiden eteen nimittäin useita kilometrejä tallatttu. Hannakin pystyy nyt juoksemaan 15 km lenkkejä yhteen menoon.
Halusitte tietää mitä muutoksia Voimakaksikko on tuonut elämäämme. Hannan on nyt helppo lähteä lenkille, kroppa suorastaa haluaa tuntea hien, lämmön, jaksamisen riemun ja sen viimeisen kovan vedon ”tuskan”…syke kohoaa ja olo on lenkin jälkeen niin nautinnollisen ihana. Nyt tietää pystyvänsä aika paljon enempään kuin ennen. Martti taas näki, ettei ole mikään temppu pysyä kisassa mukana ja kohotella kuntoaan vaikka oli Etelä-Savon vanhin osallistuja (65v). Ikä ei ole este vaan monesti se este on vaan asenne! Isä-tytär suhteemme on entisestään parantunut ja yhteisiä kokemuksia on karttunut, elämä on ihanaa.
Parasta koko tässä Voimakaksikko touhussa on ollut se, että tiedän tämän jättäneen meille lopun iän kestävän liikkumisen kipinän joka ajaa meitä lenkille säännöllisin väliajoin aina, säästä ja kiireestä huolimatta. Elämänlaatua!!
Kiitos kaikesta, Martti ja Hanna Hyvärinen.